"Naisen ainoa vastaus on äänettömyys."
"Sinä erehdyt. Rakastaja, joka epäilee häntä, loukkaa epäilyksellään koko hänen elämäänsä, tiedän sen. Mitä todistavat silloin hänen kyyneleensä, hänen menneisyytensä, hänen uskollinen kärsivällisyytensä? Jos nainen vaikenee, menettää rakastaja hänet omasta syystään ja aika tekee oikeutta naiselle. Eikö totta, se on sinunkin ajatuksesi?"
"Ehkä äänettömyys ennen kaikkea."
"Ehkä, sanot? Totta tosiaan, menetän sinut, ellet vastaa minulle.
Olen tehnyt päätökseni: lähden yksin."
"Hyvä, Octave…"
"Hyvä", huudahdin, "ajattelet, että aika tekee sinulle oikeutta? Sano ainakin tähän niin tai ei."
"Niin, toivon, että niin tapahtuu."
"Sinä toivot. Kysy sitä vilpittömästi itseltäsi, minä pyydän. Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulla on tilaisuus puhua kanssani. Sinä sanot rakastavasi minua ja uskon sen. Minä epäilen sinua; onko tarkoituksesi antaa minun lähteä ja luottaa siihen, että aika tekee sinulle oikeutta?"
"Ja mistä epäilet sinä minua?"
"En tahtonut sitä lausua, koska pidin sitä tarpeettomana. Mutta tässä kurjuudessa voi se olla yhdentekevää. Sinä petät minua, sinä rakastat toista — kas siinä meidän molempien salaisuus."