Hän pysähtyi. "Meidän iällämme?" sanoi hän. "Puhutko minulle? Sinä näyttelet nyt vuorostasi."
Veri nousi päähäni. Tartuin hänen käteensä.
"Istu tuohon", sanoin, "ja kuuntele minua."
"Mitä hyötyä siitä olisi? Sinä et puhu itse nyt."
Häpesin omaa juontani ja luovuin siitä.
"Kuule minua", toistelin painolla. "Pyydän sinua istumaan tähän viereeni, ja joskin tahdot itse vaieta, niin suostu ainakin kuulemaan minua."
"Minä kuulen. Mitä on sinulla sanottavaa?"
"Jos joku sanoisi minulle tänään: 'Sinä olet kurja raukka', nousisi koko olentoni kapinaan. Olen yhdenkolmatta vuotias ja olen jo kerran tapellut. Tiedänhän itse omassatunnossani, onko tuossa väitteessä perää, mutta siitä huolimatta pitäisin velvollisuutenani lähteä kohtauspaikalle, asettua vastatusten ensimäisen loukkaajan kanssa ja uskaltaa elämäni — minkätähden? Todistaakseni, etten ole pelkuri, sillä muutoin uskoisivat ihmiset sitä. Tuo sana vaatii aina saman vastauksen huolimatta siitä kuka sen lausuu ja kuinka usein se lausutaan."
"Se on totta; mutta mihin tahdot tulla?"
"Naiset eivät taistele, mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen, ettei ole olemassa ketään, sukupuoleen katsomatta, olipa että hänen elämänsä muutoin on säännöllinen kuin kellon kulku, joka ei kerran saisi nähdä kaikkensa joutuneen epäilyksen alaiseksi. Ajatteles, kuinka moni välttää tämän kohtalon. Mitä silloin tapahtuu? Jos hän on mies, odottaa häntä häpeä, jos hän on nainen, unohdus. Sekä miehelle että naiselle sattuu siis tilaisuuksia, jolloin hän joutuu epäilyksen alaiseksi. Jos nainen on rohkea, nousee hän paikaltaan, huomauttaa läsnäolostaan ja istuutuu taas. Miekanpisto ei todista hänen tapauksessaan mitään. Hänen täytyy puolustaa itseään, mutta hänen täytyy myöskin itse takoa aseensa. Jos joku vieras häntä häväisee, voi ja täytyy hänen häntä ylenkatsoa. Jos hänen rakastajansa häntä loukkaa, ja hän rakastaa tätä, ei hän voi halveksia loukkaajaansa. Silloin on kysymys elämästä."