"En, en lähde muuta kuin rakastajattareni kanssa etkä sinä ole sitä tällä hetkellä. Olen taistellut kyllin, olen kärsinyt kyllin, olen kyllin raadellut sydäntäni! On aika jo päivän koittaa, olen elänyt yössä kyllin kauan. Niin, et siis tahdo vastata."
"En."
"Niinkuin tahdot; siis odotan." Menin istumaan huoneen toiseen päähän, lujasti päättäen, etten nousisi, ennen kuin saisin tietää mitä tahdoin. Hän näytti miettivän astuessaan ylpeän näköisenä edes takaisin huoneessa.
Seurasin häntä ahnein silmin ja hänen hiljaisuutensa lisäsi vähitellen vihaani. En tahtonut, että hän huomaisi sitä. En tiennyt mitä tehdä. Avasin ikkunan. "Käskekää riisumaan hevoset ja maksakaa ajurille! En lähdekään tänä iltana!"
"Onneton!" huudahti Brigitte. Suljin ikkunan ja menin jälleen paikalleni istumaan enkä ollut kuulevinani hänen sanojaan. Olin niin raivoissani, että vain vaivoin saatoin itseäni hillitä. Hänen kylmä äänettömyytensä, hänen lannistumaton itsepintaisuutensa sai minut aivan suunniltani. Raivoni ei olisi ollut suurempi, jos minulla todella olisi ollut todistuksia siitä, että rakastamani nainen oli minut pettänyt. Nyt kun olin tuominnut itseni jäämään Parisiin, katsoin voivani mistä hinnasta hyvänsä pakottaa Brigitteä puhumaan. Koetin etsiä keinoja, millä voisin häneen vaikuttaa ja olisin mielelläni antanut kaikki mitä omistin, jos olisin sellaisen löytänyt. Mitä tehdä, mitä sanoa? Hän seisoi edessäni tyynenä, katsoen surullisesti minua kohti. Kuulin, kuinka hevoset riisuttiin valjaista; ne tömistivät jalkojaan ja niiden tiukujen helinä hävisi kadun humuun. Minun tarvitsi vain mennä ikkunaan saadakseni ne palaamaan, mutta minusta tuntui että ne nyt olivat lähteneet ikiajoiksi. Kiersin avaimen lukkoon ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Nyt olet kahden sen olennon kanssa, joka voi antaa sinulle elämän tai kuoleman."
Koettaessani ajatuksiini syventyneenä etsiä joitakin keinoja, joilla pääsin totuuden jäljille, muistui mieleeni eräs Diderot'n romaani, missä mustasukkainen nainen käyttää sangen omituista tapaa saadakseen selville epäilyksensä rakastajansa uskottomuudesta. Nainen sanoo rakastajalleen, ettei hän häntä enää rakasta ja että hän aikoo hänet jättää. Markiisi des Arcis (se on rakastajan nimi) menee ansaan ja tunnustaa, että hän puolestaan on myöskin väsynyt rakkauteensa. Kun olin aivan nuorena lukenut tämän kohtauksen, oli se minusta tuntunut sangen ovelalta ja muisto siitä sai minut vielä hymyilemään. "Ken tietää", päättelin mielessäni, "jos tekisin samalla tavoin, ehkäpä houkuttelisin Brigitten paljastamaan minulle salaisuutensa."
Raivoisasta vihasta muuttui käytökseni äkkiä viekkaaksi ja ovelaksi. Oliko sitten niin vaikeata saada nainen tahtomattaan puhumaan? Tuo nainen oli rakastajattareni; olisinpa hyvin heikko, ellen onnistuisi. Heittäydyin sohvaan vaivattoman ja välinpitämättömän näköisenä. "Kas vain, rakkaani", sanoin iloisesti, "emme siis ole sillä päällä, että uskoisimme toisillemme salaisuuksia?"
Hän katsahti minuun hämmästyneenä.
"Hyvä Jumala, meidänhän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tunnustaa totuus. Odotas, antaakseni sinulle hyvän esimerkin, tunnen halua alottaa: se herättää varmaan luottamustasi ja onhan hyvä puhua suoraan ystävien kesken." Varmaankin ilmaisivat kasvoni minut, sillä Brigitte ei ollut minua kuulevinaan, vaan käveli edes takaisin huoneessa.
"Tiedätkö", sanoin, "että olemme jo kaiken kaikkiaan olleet yhdessä kuusi kuukautta? Meidän elämäntapaamme ei juuri voi sanoa iloiseksi. Sinä olet nuori, minä niinikään; jos sattumalta yhdessäolomme ei sinua miellyttäisi, niin voinko luottaa siihen, että sanot sen minulle suoraan? Omasta puolestani tunnustaisin, jos niin olisi. Ja miksi en sitä tekisi? Onko rikos rakastaa? Onko rikos rakastaa vähemmän tai lakata rakastamasta. Mitä ihmeteltävää olisi siinä, jos meidän iällämme kaipaisi vaihtelua?"