"Siinäkö kaikki?" kysyin.
"Niin, kaikki."
Kun olin tilannut hevoset, en ollut ajatellut, että todella lähtisimme. Olin vain tahtonut tehdä kokeen, mutta asiain pakosta oli siitä tullut täysi tosi. Avasin oven. "Hänen täytyy, hänen täytyy", kertailin ääneen. "Mitä merkitsee tuo sana, Brigitte? Mitä siinä on, jota en ymmärrä? Selitä minulle, muuten jään tähän paikkaan. Miksi sinun täytyy minua rakastaa?"
Hän heittäytyi sohvaan ja väänsi käsiään tuskasta. "Ah onneton, onneton!" sanoi hän, "sinä et koskaan voi rakastaa!"
"Niin, ehkä, uskon, että niin on, mutta kautta Jumalan, minä voin kärsiä. Sinun täytyy rakastaa minua, niinhän sanoit, hyvä, sinun täytyy myöskin minulle vastata. Joskin minä menettäisin sinut ainiaaksi, joskin nämä seinät kaatuisivat päälleni, en lähde täältä ennen kuin olen saanut tietää, mikä se arvoitus on, joka on minua kiusannut kuukauden ajan. Sinun täytyy puhua, muutoin lähden luotasi. Olkoon että olen hullu, raivopää, että tahallani hukkaan elämäni, että kysyn sinulta jotain, jota ei ehkä pitäisi tietää, että selitys välillämme kenties särkee onnemme ja kohottaa ylipääsemättömän muurin välillemme, olkoon että siten juuri teen mahdottomaksi matkan, jota niin olen toivonut; olkoon että se maksaa sekä sinulle että minulle, sinun on puhuttava tai minä luovun kaikesta."
"En, en, minä en puhu!"
"Sinun täytyy puhua! Luuletko ehkä, että olen antanut valheidesi pettää itseäni? Luuletko minun erehtyvän, kun näen sinun päivästä toiseen muuttuvan enemmän kuin päivä vaihtuessaan yöksi? Ja kun sanot minulle syyn olevan joissakin typerissä kirjeissä, jotka eivät ole sen arvoisia että niitä kannattaisi silmäillä alusta loppuun, niin kuvittelet, että uskon tähän tekosyyhyn sentähden, ettet halua mainita minulle muuta? Onko kasvosi siis kipsinaamio, josta ei voi nähdä, mitä sydämessäsi tapahtuu? Mikä käsitys onkaan sinulla minusta? En erehdy niin suuresti kuin luulet, ja varo, ettei äänettömyytesi paljasta mitä niin itsepintaisesti tahdot salata."
"Mitä siis luulet että sinulta kätkisin?"
"Mitä minä luulen! Sinä kysyt minulta sitä! Tahdotko siis uhmata minua vasten kasvoja? Tahdotko pingottaa kärsivällisyyteni äärimmilleen päästäksesi vapaaksi minusta? Niin, varmaankin haavoitettu ylpeytesi vain odottaa, että teen jotain äkkipikaisuudessani. Jos avoimesti sanoisin mitä ajattelen, olisi sinulla käytettävänäsi kaiken naisellisen tekopyhyyden asevarasto; sinä odotat, että syyttäisin sinua voidaksesi vastata, ettei nainen sellainen kuin sinä antaudu minkäänlaisiin selityksiin. Mihin loukatun ylpeyden katseihin osaavatkaan syyllisimmät ja halveksittavimmatkin olennot sinun sukupuolestasi verhoutua! Teidän pääaseenne on äänettömyys; en ole sitä eilispäivänä oppinut. Sinä et halua muuta kuin että sinua loukkaisin, sinä vaikenet, saadaksesi minua sitä tekemään. Niin taistele sydämeni kanssa, sen olet löytävä sieltä, missä tunnet oman sydämesi lyövän. Mutta älä yritä taistella päätäni vastaan, se on kovempi kuin rauta eikä väisty edestäsi!"
"Poika parka", kuiskasi Brigitte, "et siis aio lähteä?"