Hän heittäytyi minun puhuessani tuolinsa selkänojaa vasten ja näin hänen kasvoillaan säälin ilmeen. Hän vaipui ajatuksiinsa ja näytti ikäänkuin kuuntelevan myötätunnon kaikua omassa sydämessään. Hänen katseensa verhoutui ja hän vaipui kokonaan muisteloihinsa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tulin häntä lähemmäksi. "Minäkin", kuiskasi hän, "minäkin olen kerran kokenut samaa". Hän oli hyvin liikutettu.

Rakkauden lukuisista sisarista on sääli kauneimpia. Pidin rouva Levasseurin kättä omassani, hän lepäsi melkein sylissäni. Hän alkoi puhua minulle kaikenlaista, mitä hän keksi, rakastajattarelleni edullista, tarkoituksessa puolustaa häntä ja lohduttaa minua. Surumielisyyteni kasvoi. Mitä vastata?

Silloin alkoi hän puhua itsestään. Hänet oli joku aika sitten jättänyt se mies, jota hän rakasti. Hän oli uhrannut paljon tuolle miehelle, vieläpä omaisuuttaankin ja hyvää nimeään. Hänen miehensä oli kostonhimoinen ja oli uhkaillut häntä. Seurasin hänen kertomustaan ja unohdin oman suruni kuullessani toisen surua. Hänet oli pakoitettu naimisiin vastoin tahtoaan. Hän oli kauan taistellut vastaan, mutta turhaan. Hän ei kuitenkaan katunut mitään, ja suri vain sitä, ettei häntä enää rakastettu. Luulen, että hän syytti itseäänkin siitä, ettei ollut voinut säilyttää rakastajansa sydäntä, vaan oli ollut kevytmielinen häntä kohtaan.

Kevennettyään sydämensä, oli hän hetken ääneti ja näytti miettivän. "Turha sattuma ei vienyt minua tänään Boulognen metsään", lausuin. "Uskon, että inhimilliset surut ovat kuin toisistaan eksyneet sisaret, joiden heikot, vapisevat, taivasta kohti ojennetut kädet joku hyvä enkeli joskus liittää toisiinsa. Kun kerran olemme tavanneet toisemme, älkää katuko mitä olette puhunut, ennen kaikkea, älkää katuko kyyneleitänne. Se salaisuus, jonka olette minulle uskoneet, ei ole muuta kuin silmistänne pudonnut kyynel, mutta se jää sydämeeni. Sallikaa minun tulla toistekin luoksenne, että voimme surra yhdessä."

Näin puhuessani valtasi minut niin voimakas myötätunto rouva
Levasseuriä kohtaan, että, ajattelematta mitä tein, suutelin häntä.
Ei tullut mieleeni, että hän voisi siitä loukkaantua eikä hän
näyttänytkään sitä edes huomaavan.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Joku talon asukkaista oli sairaana ja hänen tähtensä oli levitetty olkia kadulle, niin ettei kuulunut edes ajoneuvojen tärinää. Istuin hänen vieressään, käsivarret hänen vyötäisillään, antautuen siihen suloiseen liikutukseen, jota sydän tuntee saadessaan osatoverin suruunsa.

Seurustelumme sai yhä sydämellisemmän luonteen. Hän kertoi minulle tuskastaan ja minä vastasin puhumalla omastani. Ja näiden kahden surun väliltä tunsin nousevan niin suloisen mielialan, niin lohduttavan äänen kuin jos meidän valittavat puheemme olisivat yhtyneet puhtaaksi taivaalliseksi yhteissoinnuksi. Nojautuessamme toinen toiseemme ja itkiessämme yhdessä en ollut nähnyt muuta kuin rouva Levasseurin kasvot. Hetkisen hiljaisuuden kestäessä nousin seisoalleni ja astuin muutaman askelen loitommas. Silloin huomasin että hän oli puhuessamme nostanut jalkansa kamiinin varjostinta vasten, niin että hame oli liukunut syrjään ja hänen säärensä olivat jääneet verhotta. Minusta tuntui kummalliselta, ettei hän välittänyt mitään nähdessään minun joutuvan hämilleni. Astuin muutaman askelen syrjään, antaakseni hänelle tilaisuutta järjestää pukuaan. Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Palasin hänen viereensä ja tarkastelin hänen asentoaan, joka oli vastenmielisen uhitteleva. Äkkiä näin hänen silmänsä ja silloin huomasin, että hän oli tietoinen asiasta. Olin kuin salaman lyömä. Nyt ymmärsin, että olin ollut sydämettömän teeskentelijän leikkikaluna ja että hän oli käyttänyt itse suruanikin viettelemisen välineenä. Tartuin hattuuni sanaakaan sanomatta, hän laski hiljalleen hameensa alas, ja minä poistuin huoneesta, tehtyäni syvän kumarruksen.

VII

Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko. Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun katkismuksia.

Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen. Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen nauhaan.