Näin puhui Desgenais purevalla äänellä yön hiljaisuudessa.
VI
Seuraavana päivänä lähdin aamupuoleen ratsain Boulognen metsään. Ilma oli pilvinen. Kun olin tullut Porte Maillot'n kohdalle, annoin hevoseni kulkea omia aikojaan ja vaivuin unelmiin. Kertasin mielessäni kaikki mitä Desgenais edellisenä päivänä oli puhunut.
Kun tulin tienristeykseen, kuulin jonkun mainitsevan nimeni. Käänsin päätäni ja tunsin avonaisissa vaunuissa yhden rakastettuni läheisimmistä ystävättäristä. Hän viittasi minut luokseen ja ojentaen minulle ystävällisesti kätensä, pyysi hän minua tulemaan tykönsä päivälliselle — jollei minulla ollut muuta tehtävää.
Tämä nainen, nimeltään rouva Levasseur, oli pieni, lihavahko ja hyvin vaaleaverinen. En ollut koskaan pitänyt hänestä, en tiedä oikein miksi, sillä meidän välillämme ei ollut koskaan sattunut mitään vastenmielistä. En kuitenkaan voinut vastustaa haluani noudattaa hänen kutsuaan. Puristin kiittäen hänen kättänsä. Tunsin, että tulisimme puhumaan rakastajattarestani.
Hän antoi lakeijan viedä hevoseni kotia ja minä astuin vaunuihin. Hän oli yksin ja me ajoimme kohta takaisin Parisiin. Alkoi sataa ja vaunujen katos nostettiin. Suljettuina lähekkäin toinen toisemme viereen pysyimme hetken ääneti. Katselin häntä selittämättömällä surumielellä, hän ei ainoastaan ollut rakastettuni ystävä, vaan lisäksi hänen uskottunsa. Hän oli usein onnellisina aikoina ollut kolmantena illanvietoissamme. Kuinka usein olinkaan silloin kärsimättömänä mukautunut hänen läsnäoloonsa ja kuinka monesti olinkaan laskenut hetket, jotka hän oli kanssamme! Siitä varmaan johtui nurja mieleni häntä kohtaan — vieläpä siitä huolimatta, että hyvin tiesin hänen suosivan rakkauttamme, vieläpä pitäneen minun puoltani, kun olimme riitautuneet. En voinut antaa hänelle anteeksi hänen tunkeilevaisuuttaan. Huolimatta hyvyydestään ja meille tekemistä palveluksistaan oli hän minusta ikävä ja väsyttävä. Nyt pidin häntä yhtäkkiä kauniina! Katsoin hänen käsiään, hänen pukuaan; kaikki hänen liikkeensä tuntuivat erikoisen merkitseviltä; kaikki puhui menneestä ajasta. Hän katsoi puolestaan minuun ja näki, että muistot olivat minut vallanneet. Siten kului tie: minä häntä katsellen, hän hymyillen minulle. Kun olimme tulleet kaupunkiin, tarttui hän käteeni ja sanoi:
"Kuinka voitte?"
"Huonosti, kuten näette", vastasin, "sanokaa se hänelle, rouva
Levasseur, jos tahdotte." Ja kyyneleet tulvailivat silmiini.
Kun olimme aterian jälkeen asettuneet lieden ääreen, sanoi hän: "Onko asia sitten parantumaton, eikö ole mitään keinoa?"
"Ah, hyvä rouva", vastasin, "kaikki muu voi parantua, mutta ei se tuska, joka minut tappaa. Tarinani on helposti kerrottu: en voi rakastaa häntä enkä ketään toista enkä myöskään elää ilman rakkautta."