Vuosisadan lapsen tunnustus - Alfred de Musset

II

Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja nousivat hevostensa selkään.

Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.

Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.

Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa, että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa, se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia — oli vain ruumiita ja puolijumalia.

Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.

Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen, tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua vuoteeseensa — samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski, haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.

Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä ja että niiden alareunassa luettiin sanat: Salvatoribus mundi.

Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä. He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta. He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä — kaikki oli autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.

Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata. Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia, kaikki väittelivät ja huusivat — ja täytyi ihmetellä, että yksi ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.