Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä, sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän uudet puvut.
Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta, rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla: "Ruvetkaa papeiksi."
Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia, sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.
Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen, verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas toive.
He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.
Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä, ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.
Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä, vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."
Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko entisyyden raunioille.
Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison, keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.
Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen suonissa.