Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli, joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio, puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo, joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.
Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska, joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus — samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia, jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä. Sen jälkeen tuli hiljaisuus.
Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon.
Europan historiassa on usein havaittu, että ruhtinas on näyttänyt pelon ensi oireita ja että hänen kansansa on repinyt hänet kappaleiksi. Mutta jos joskus onkin niin käynyt, niin ei aina. Kuninkaita on kadonnut, mutta kuningasvalta elää. Napoleonin lähestyessä näytti kuningasvalta noita pelon oireita, jotka vievät perikatoon, eikä ainoastaan kuningasvalta, vaan uskonto, aateli, kaikki jumalallinen ja inhimillinen mahti.
Kun Napoleon oli kukistunut, kohottivat jumalalliset ja inhimilliset auktoriteetit taas päätään, mutta kukaan ei niihin uskonut. Epäusko niiden mahtiin oli ensimäinen koiranpurema.
Napoleon oli viimeinen liekki yksinvallan alttarilla. Hän järkytti ja teki naurettavaksi kuningasvallan samoinkuin Voltaire jumalansanan. Ja hänen kukistuttuaan, kuului hirvittävä jyske; St. Helenalla putosi kivinen paasi vanhan maailman yli. Samalla hetkellä syttyi taivaalle järjen jäinen tähti. Sen säteet muistuttivat kuun säteitä, sekin jakoi valoa ilman lämpöä ja verhosi maailman sinisiin käärinliinoihin.
Näihin saakka oli kyllä nähty ihmisiä, jotka vihasivat aatelia, jotka panettelivat pappeja ja jotka juonittelivat kuninkaita vastaan. Kansa oli ennenkin kapinoinut ennakkoluuloja ja säätyetuoikeuksia vastaan, mutta kokonaan uutta oli nähdä kansan hymyilevän kaikelle. Aatelismiehen, papin tai ruhtinaan ohikulkiessa puistivat talonpojat, jotka olivat olleet sodassa, päätään, ja sanoivat: "Tuon olemme ennen nähneet toisessa paikassa; hän mahtaili silloin vähemmän." Kun heille puhuttiin valtaistuimesta ja alttarista, sanoivat he: "Ne ovat tehdyt neljästä laudasta, jotka me olemme ensin naulanneet kokoon ja sitten repineet hajalle." Kun heille sanottiin: "Kansa, sinä olet palannut oikealle tielle, sinä olet kutsunut takaisin kuninkaat ja papit", vastasivat he: "Me emme ole sitä tehneet, vaan muutamat tyhjäntoimittajat." Ja kun heille sanottiin: "Unohda menneisyytesi, tee työtä ja tottele", nousivat he istuimiltaan, ja saattoi kuulla aseen kilinää: vanha ruostunut miekka oli liikahtanut huoneen nurkassa. Silloin sanottiin: "Pysy ainakin alallasi; ja jollei kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa, älä sinäkään pyri ketään vahingoittamaan." Ja siihen kansa tyytyi.
Mutta nuorisoa ei sillä rauhoitettu. Ihmisessä asuu kaksi salattua voimaa, jotka aina käyvät sotaa keskenään. Toinen niistä on tarkkanäköinen ja kylmäverinen. Se riippuu kiinni todellisuudessa, se laskee, punnitsee ja arvioi menneisyyttä. Toinen janoaa tulevaisuutta ja kurkottuu kaikkea tuntematonta kohti. Kun intohimo valtaa ihmisen, seuraa järki itkien hänen perässään ja varottaa onnettomuudesta, mutta niin pian kuin ihminen pysähtyy, niin pian kuin hän sanoo itselleen: "Se on totta, minä olen hullu, mihin olenkaan menossa", huutaa intohimo vastaan: "Pitääkö minun sitten kuolla?"
Selittämätön tyytymättömyys alkoi kiehua kaikissa nuorissa sydämissä. Tuomittuina ruhtinasten valtioviisauden kautta toimettomuuteen ja ikävään, täytyi nuorten nähdä kuinka ne hyökyvät aallot, joita vastaan he olivat koettaneet käsivarsiaan, vetäytyivät takaisin. Kaikki nämä taisteluun voidellut gladiaattorit tunsivat sydämensä pohjassa kalvavan epätoivon. Varakkaimmat heittäytyivät suinpäin hurjisteluihin, vähemmän varakkaat ottivat vastaan yhteiskunnallisia toimia. Köyhät antautuivat turhaan suurisanaiseen intoiluun ja määrättömään politikoitsemiseen. Inhimillinen heikkous etsii seuraa ja ihminen on luonnostaan lauma-eläin. Pantiin toimeen käsirytäköitä lakiasäätävän kamarin ovenvartijain kanssa, juostiin teatteriin katsomaan näytelmää, jossa Talma esiintyi Caesarin naamiossa, tai tungeskeltiin jonkun vapaamielisen kansanedustajan hautajaisissa. Mutta tultuaan kotia tunsivat kaikki, puolueista riippumatta, elämänsä tyhjyyden ja käsiensä voimattomuuden.
Yhtä kalpeaa ja köyhää kuin julkinen elämä, oli myöskin elämä perheissä. Tekopyhyys hallitsi kaikkia tapoja, ja englantilaiset vaikutukset hävittivät tieltään kaiken iloisuuden. Ehkäpä kaitselmus sillä tavoin mursi auki uusia teitä, ehkäpä edistyksen henki kylvi naisten sydämiin sillä tavoin sitä inhimillisen riippumattomuuden tarvetta, joka kerran oli tuleva heidän vaatimuksekseen. Tapahtui jotain ennen kuulumatonta kaikissa Parisin salongeissa: miehet asettuivat toiselle puolen, naiset toiselle. Edelliset, puettuina valkoisiin kuin morsiamet, ja jälkimäiset, mustissa kuin vanhempiaan surevat, mittelivät toisiaan katseillaan.