Varmaa on, että meidän aikamme miesten musta puku on synkkä vertauskuva. Siinä on ritari luopunut haarniskastaan ja kavaljeeri koreista päärmeistään. Kylmä järki on hävittänyt kaikki haaveet, mutta käyttää itse surupukua, jotta lausuisimme sille muutamia osanoton sanoja.
Ylioppilas- ja taiteilija-elämän vapaat, kauniit, rohkeat tavat potivat nekin tätä yleistä ajansuunnan muutosta. Miehet erosivat naisista, kuiskattuaan heidän korvaansa kuolemaan saakka haavoittavia ylenkatseen sanoja. He heittäytyivät viimein nautintoon ja hurjisteluihin. Rakkautta samoinkuin kunniantuntoa ja uskontoa alettiin pitää vanhentuneena käsitteenä. Käytiin huonoissa paikoissa. Keskiluokan tyttö, uneksiva romanttinen olento helline rakkauksineen sai hyljättynä istua kauppamiehen pöydän takana. Hän oli köyhä eikä kukaan hänestä enää välittänyt. Hän möi itsensä saadakseen kauniin puvun tai kauniin hatun. Surullisia aikoja! Nuori mies, joka entisaikaan olisi häntä rakastanut ja josta hänkin puolestaan olisi pitänyt, joka muinoin vei tyttönsä Verrières'in ja Romainville'n metsiin, tansseihin ja illalliselle luonnon helmaan, hän, joka pitkinä talvipuhteina tuli tyttönsä luo myymälän peräkamariin ja puheli hänen kanssaan iltalampun ääressä, hän joka jakoi tytön kanssa hiellä ja vaivalla hankitun leipänsä ja puhtaan ja köyhän rakkautensa, hän oli kadonnut maailmasta. Meidän aikamme nuori mies tapasi tyttönsä jonakin iltana hurjistelujen jälkeen kurjasta pesästä, missä hän värjötti kalpeana, nälkä huulilla ja häpeä sydämessä.
Niihin aikoihin keräili kaksi Napoleonin jälkeen suurinta neroa kokoon ne tuskan ja surun ainekset, jotka olivat hajallaan maailmankaikkeudessa. Goethe, uuden kirjallisuuden patriarkka, oli kuvannut Wertherissä onnettoman, kuolemaan vievän intohimon ja luonut Faustissa synkimmän hahmon, mikä milloinkaan on edustanut syntiä ja onnettomuutta. Hänen kirjansa alkoivat niihin aikoihin tulla Saksasta Ranskaan. Itse istuen työhuoneessaan taulujen ja kuvanveistosten ympäröimänä, rikkaana, onnellisena ja tyynenä, näki hän, isällisesti hymyillen, kuinka hänen synkät teoksensa tulivat rajan yli meidän luoksemme. Byron vastasi hänelle tuskan huudolla, joka pani Kreikanmaan vapisemaan, ja ripusti Manfredinsa syvänteen yli — ikäänkuin tyhjyys olisi ollut arvoituksen ratkaisu.
Suokaa minulle anteeksi, te suuret runoilijat, jotka nyt olette tuhkaa ja jotka lepäätte maan povessa, suokaa minulle anteeksi! Te olette puolijumalia ja minä vain kärsivä lapsi. Mutta kun kirjoitan näitä rivejä, en voi olla teitä kiroamatta. Miksi ette laulaneet kukkien tuoksua, luonnon ääniä, toivoa ja rakkautta, viiniä ja aurinkoa, taivaan sineä ja kauneutta? Tekin olette tunteneet elämän, tekin olette kärsineet, teidänkin jalkojenne edessä on maailma luhistunut ja tekin olette epätoivosta itkeneet sen raunioilla. Teidänkin rakastajattarenne ovat teidät pettäneet, teidän ystävänne teitä panetelleet, teidän maanmiehenne käsittäneet teidät väärin. Kuolema ja kärsimys olivat teidän sydämissänne ja teidän silmissänne. Te olitte tuskan jättiläisiä. Mutta sano minulle, jalo Goethe, etkö kuullut enää yhtään lohdun ääntä Saksanmaan vanhojen metsien pyhässä huminassa? Sano minulle sinä, jonka runous oli tieteen sisar, eivätkö nämä molemmat yhdessä voineet ikuisessa luonnossa löytää yrttiä, joka olisi tehnyt niiden suosikin sydämen terveeksi? Sinä, joka olit panteisti, sinä kreikkalaisen antiikin runoilija ja loukkaamattomien muotojen rakastaja, etkö voinut sekoittaa hiukan hunajaa niihin kauniisiin maljakoihin, joita teit, sinä, jonka tarvitsi vain hymyillä niin mehiläiset lensivät huulillesi? Ja sinä, sinä Byron, eikö sinulla ollut Ravennassa sitruunapuittesi ja sinisen venetsialaisen taivaasi alla, rakkaan Adrianmeresi rannoilla rakastettusi? Jumalani, minä en ole kuin heikko lapsi, mutta vaikka olen kärsinyt ehkä suurempia tuskia kuin sinä, niin en kuitenkaan ole menettänyt toivoani, minä voin kiittää Jumalaa elämästä!
Kun englantilaiset ja saksalaiset aatteet tulivat meidän keskuuteemme, otettiin ne alussa vastaan hiljaisella tyytymättömyydellä, jota pian seurasi peloittava mullistus. Muodostaa yleisiä aatteita on samaa kuin tehdä salpieterista ruutia, ja suuren Goethen homeeriset aivot olivat kuin puristin valuttaneet kielletystä hedelmästä kaiken mehun. Ne jotka eivät lukeneet, luulivat voivansa pysyä syrjässä kaikesta. Poloiset! Tärähdys viskasi heidät kuin hiekkajyväset kaikkiin taivaan tuuliin.
Se oli kaiken taivaisen ja maisen kieltämisen ja epätoivon aikaa. Jos joku olisi koettanut ihmisyyden valtimoa, olisi hän tuskin huomannut sen lyövän. Kun sotilaalta muinoin kysyttiin, mihin hän uskoi, vastasi hän: "Itseeni"; Ranskan nuoriso vastasi samaan kysymykseen: "En mihinkään."
Muodostui kaksi leiriä. Herkät, kärsivät sielut, kaikki, jotka janosivat jotakin ikuisempaa, painoivat päänsä alas ja itkivät. He verhoutuivat sairaihin uniin eivätkä he nähneet edessään muuta kuin pettymyksen rannattoman meren. Toiselta puolen heittäytyivät kaikki, jotka olivat lihaa ja verta, aistillisiin nautinnoihin eikä heillä ollut muuta huolta kuin laskea rahojaan. Sielu vaikeroi ja ruumis nauroi.
Sielu valitti:
"Ah, usko on mennyt! Taivaan pilvet putoilevat alas rankkasateena. Meillä ei ole mitään odotettavaa, mitään toivottavaa, meillä ei ole edes kohta ristiin lyötyä puupalaa, jonka edessä voisimme rukoilla. Tulevaisuuden tähti ei jaksa kohota taivaanrannan yläpuolelle, se on pilvissä ja, kuin talviaurinko, veripunaisen kehän, vallankumouksen värin, ympäröimä. Ei ole enää rakkautta eikä kunniaa. Synkkä yö peittää maan. Ja me olemme jo kuolleet, kun päivä kerran valkenee."
Ruumis julisti: