Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.
"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa, kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".
Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä hetkellä kulki olentoni läpi.
Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui nyt vieressäni kapakan pimeässä.
X
Samassa hetkessä kuin olin huomannut, että tuo nainen muistutti rakastajatartani, syttyi sairaissa aivoissani kauhea, vastustamaton halu, jonka kohta panin täytäntöön.
Suhteemme ensi aikoina oli rakastajattareni joskus tullut salaa minun luokseni. Silloin oli juhlapäivä pienessä huoneessani. Olin hankkinut kukkia, sytytin kamiiniin iloisen valkean ja tilasin hyvän illallisen. Vuode oli niinikään juhla-asussa ottaakseen vastaan rakastettuni. Usein istuin pitkät ajat sohvassa peilin alla ja katselin häntä. Vain sydämemme puhuivat silloin. Ihailin häntä kuin haltiatarta, joka osasi muuttaa paratiisiksi pienen yksinäisen huoneeni, missä olin niin monta kyyneltä vuodattanut. Hän seisoi kirjojeni, hujan hajan heitettyjen vaatteideni ja kuluneiden huonekalujen keskellä. Kuinka hän säteilikään kaiken köyhyyteni uhalla!
Kun olin hänet menettänyt, seurasivat nämä muistot minua lakkaamatta ja veivät öitteni unen. Kirjat ja seinät puhuivat hänestä. En voinut sitä kestää. Toisinaan ajoi vuoteeni minut ulos kadulle, toisinaan makasin siinä ja kostutin sitä kyyneleilläni.
Otin tytön luokseni. Panin hänet istumaan selin minuun ja pyysin häntä riisuutumaan puoleksi. Sitten laitoin huoneeni siihen kuntoon, missä se oli ollut rakastajattareni vierailujen aikana. Asetin tuolitkin erääseen määrättyyn asentoon, — missä ne olivat olleet määrättynä iltana, jonka vielä hyvin muistin. Kaikissa onnen-kuvitelmissamme on aina joku muisto hallitseva, joku päivä, joku hetki, joka on enemmän kuin kaikki toiset, tai ainakin on painunut muistiimme onnen perikuvana. Sellaisena hetkenä tekee meidän mieli huudahtaa kuin Theodor Lope de Vegan näytelmässä: "Onni, pane kultanaula pyörääsi!"
Kun olin kaikki saanut kuntoon ja sytyttänyt kamiiniin suuren tulen, kyykistyin lattialle ja päästin rajattoman epätoivoni valloilleen. Painauduin sydämeni äärimmäiseen sopukkaan, oikein tunteakseni, miten se kiemurteli ja kärsi. Ja päässäni soivat säkeet tyrolilaisesta romanssista, jota rakastajattarellani oli tapana lakkaamatta laulaa: