Altra volta gieri biele,
Blanch'e rossa com'un' fiore;
Ma ora nò. Non son più biele,
Consumatis dal' amore.
[Ennen olin kaunis, valkea ja kukoistava kuin kukka, mutta en enää.
En ole enää kaunis; rakkaus on minut riuduttanut.]
Kuulin tämän yksinkertaisen laulun kaikuvan autiossa sydämessäni. Sanoin itselleni: "Kas tuossa on miehen onni, tuossa pikku paratiisini. Haltiattareni on katutyttö. Rakastajattareni ei ole enemmän arvoinen. Tämän kaiken löytää maljan pohjasta, mistä on juonut jumalten nektaria. Kas tuossa edessäsi rakkautesi ruumis!"
Tyttö poloinen, kuullessaan minun laulavan, alkoi myöskin laulaa. Kävin kalpeaksi kuin kuolema, kuullessani tuon raa'an, karkean äänen, mikä lähti olennosta, joka niin muistutti rakastajatartani. Se oli kuin vertauskuva kaikelle, mitä mielessäni tunsin. Tyttö oli tuossa laulaessaan kuin hekkuma omassa persoonassaan, vaikka vielä nuoruuden kukkien ympäröimänä. Minusta tuntui kuin olisi rakastajattareni, petoksensa jälkeen, varmaan saanut tuon äänen. Muistin kuinka Faust, tanssiessaan Brockenilla nuoren alastoman noidan kanssa, näki punaisen rotan syöksyvän ulos tämän suusta.
"Ole vaiti", huusin tytölle. Nousin ja lähestyin häntä. Hän istuutui hymyillen vuoteelleni ja minä heittäysin hänen viereensä kuin kivipatsas omalla haudallani.
Minä käännyn teidän puoleenne, te vuosisadan miehet, jotka tällä hetkellä menette huvitilaisuuksiin, tansseihin, oopperaan, ja jotka tänä iltana maata pannessanne luette päästäksenne uneen, jonkun vanhan Voltairen jumalaa-pilkkaavan juttusen tai jonkun Paul-Louis-Courier'n järkeilevän leikinlaskun, jonkun Kamarin talous-valiokunnan mietinnön, te, jotka sanalla sanoen imette huokosiinne sen kammottavan ulpukan nesteitä, jonka järki on istuttanut kaupunkiemme sydämeen. Minä käännyn teidän puoleenne pyytäen, että te, jos sattuma viskaisi tämän vaatimattoman kirjan teidän käsiinne, ette hymyilisi sille ylenkatseellisesti, ettekä nostaisi sille liiaksi olkapäitänne tai väittäisi liian varmasti, että se paha, jota minä valitan, on kuviteltua. Älkää väittäkö, että lopultakin järki on ihmisen kaunein lahja, että mikään muu ei maan pinnalla ole niin todellista kuin pörssikeinottelu, peli, Bordeaux'n viini pöydällä, luja terveys ruumiissa, välinpitämättömyys toisia kohtaan, ja, kun ilta tulee, vuoteessa aistilliset, hajuvesiltä tuoksuvat jäsenet.
Jonakin päivänä, keskellä toimetonta, seisahtunutta elämäänne, voi tulla tuulenpuuska. Kaikki ne kauniit puut, joita olette kastelleet unhoituksen vedellä, voivat alkaa vapista. Miten käykään silloin teidän, te herrat tunteettomat: te lankeatte tasapainosta ja kyyneleet tulevat silmiinne. En sano, että rakastajattarenne pettävät, sillä se ei tuottaisi teille suurempaa surua kuin hevosen kuolema. Mutta sanon, että voitte menettää pörssissä, voitte joutua pelissä nylkyrin kynsiin, ja jos ette pelaa, niin ajatelkaa, että kolikkonne, teidän rahan antama rauhallisuutenne, teidän kultaonnenne on pankkiirin käsissä, joka voi tehdä vararikon, tai papereissa, jotka voivat menettää arvonsa. Niin jäisiä kuin olettekin, on teidän sydämenne johonkin kiintynyt. Teidänkin sydänjuuriinne voi satuttaa ja saada teidät päästämään äänen, joka muistuttaa tuskanhuutoa. Jonakin päivänä vaeltaessanne likaisia katuja, kun aistilliset nautinnot eivät enää voi kiihoittaa väsähtäneitä voimianne, kun teiltä puuttuu yksin jokapäiväinen leipäkin — silloin voi teillekin sattua, että tapaatte itsenne tuijottamasta ympärillenne posket sisäänpainuneina ja istuutumasta tyhjälle katupenkille keskiyön aikaan.
Te marmori-ihmiset, ylpeät ja itsekkäät, te verrattomat järkiviisaat, jotka milloinkaan ette ole tehneet epätoivoista tekoa ettekä laskuvirhettä — jos kaikki tämä sattuisi teille, niin muistakaa häviönne hetkenä Abeilard'ia, joka menetti Héloïsen. Sillä hän rakasti Héloïsea enemmän kuin te rakastatte hevosianne, kultakolikoitanne ja rakastajattarianne; sillä menettäessään hänet, kadotti hän enemmän kuin te voitte kadottaa, enemmän kuin teidän ruhtinaanne Saatana menettäisi, jos hän toisen kerran syöstäisiin alas taivaasta. Sillä hän rakasti sellaisella rakkaudella, josta sanomalehdet eivät puhu, ja josta vaimonne ja tyttärenne eivät näe varjoakaan teattereissa ja kirjoissa. Sillä hän oli kuluttanut puolet elämäänsä suutelemalla Héloïsen valkeaa otsaa ja opettamalla häntä laulamaan Davidin psalmeja ja Saulin lauluja; hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä. Kuitenkin on Jumala antanut hänelle lohdun.
Uskokaa minua, jos te ahdingossanne ajattelisitte Abeilard'ia, te ette enää katsoisi samalla silmällä vanhan Voltairen jumalanpilkkaa ja Courier'n ilveilyjä. Te huomaisitte, että ihmisjärki voi parantua harhakuvista, mutta ei kärsimyksistä, että Jumala on tehnyt järjen hyväksi taloudenhoitajattareksi, mutta ei rakkaudensisareksi. Te huomaisitte, että ihmissydän ei ole sanonut viimeistä sanaansa, lausuessaan: "En usko mitään, sillä en näe mitään." Te tulette etsimään ympäriltänne toivoa. Te menette ravistamaan kirkonovia, nähdäksenne, liikkuvatko ne vielä, mutta te tapaatte ne kiinni muurattuina. Te ajattelette mennä luostariin, mutta kohtalo, joka leikkii kanssanne, vastaa tarjoamalla teille pullon halpaa viiniä ja katutytön.
Ja jos juotte viinin ja otatte tytön vuoteeseenne, niin kuulkaa, miten voi tapahtua.