TOINEN OSA
I
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa. Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.
Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen, on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon, joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui, kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä aiot tehdä."
Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt. Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut. Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa, mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.
Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon, kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.
Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.
Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen lähettämiksi — molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.
On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää kohti — ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu Jumalan äärettömään syliin.
Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.