Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia. Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita. Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen. Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä — jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa sellaiseksi.
Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.
III
Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä, tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen — kaikki oli hänen vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin. Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.
Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.
On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen, jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät tämän kaiken sulasta ystävyydestä.
On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle: "Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan, olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset vanhuksetkin.
Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä, vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.
Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla mitalla — me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.
He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.