"Ei mitään, sinä olet oikeassa", huudahdin nousten tuoliltani. "Mutta minä olen väsynyt, Desgenais, väsynyt kaikkeen. Etkö sinä siis koskaan kyllästy nykyiseen elämäntapaasi."
"En", vastasi hän.
Silmieni edessä oli kuvajäljennös, joka esitti katuvaa Magdaleenaa.
Vaistomaisesti ristin käteni.
"Mitä sinä siellä teet?" kysyi Desgenais.
"Jos olisin maalari ja minun pitäisi kuvata surumielisyyttä, niin en maalaisi nuorta uneksivaa tyttöä kirja kädessä."
"Mistä se nyt tulee mieleesi?" kysyi Desgenais nauraen.
"Totta tosiaan", jatkoin minä. "Tuo Magdaleena tuossa on kyyneleisistä silmistään huolimatta täynnä toivoa. Tuo sairaan kalpea käsi, johon hän nojaa päänsä, tuoksuu vielä niistä voiteista, joilla se on pessyt Kristuksen jalkoja. Ja hänen mielessään on kokonainen armeija ajatuksia ja rukouksia. Se ei ole surumieltä."
"Taulu kuvaa lukevaa naista", sanoi Desgenais kuivasti.
"Onnellista naista, joka lukee onnellista kirjaa", lisäsin minä.
Desgenais ymmärsi mitä tarkoitin. Hän näki että olin käynyt hyvin surulliseksi ja kysyi, mikä minua painoi. En vastannut mitään, mutta tunsin sydämeni olevan pakahtumaisillaan.