"Hän kuoli eilen. Hän kutsui yhdentoista aikaan, kun hän tunsi voimiensa vähenevän, minut luokseen ja sanoi: 'Louison, nyt saan pian nähdä ukkovainajani. Mene tuonne kaappiin ja ota sieltä lakana, joka riippuu naulassa. Hän on käärittynä samanlaiseen.' Lankesin itkien polvilleni, mutta hän ojensi kätensä ja sanoi: 'Älä itke, älä itke!' Ja sen sanottuaan huokaisi hän hyvin syvään…"
Loppu oli revitty pois. En voi kertoa, minkä vaikutuksen tämä surullinen kirje teki minuun. Käänsin paperin ja näin Marcon osotteen sekä eilispäivän postileiman. Hän kuoli eilen. Kuka? Kuka? huudahdin vaistomaisesti, kääntyen Marcon vuodetta kohti, kuollut, kuka sitten?
Marco avasi silmänsä ja näki minun istuvan pitäen kädessäni hänen kirjettään. "Äitini", sanoi hän ja lisäsi hetken päästä: "Ettekö tulekaan luokseni?"
Hän ojensi kätensä minua kohti. "Hiljaa!" huudahdin minä. "Nuku ja jätä minut rauhaan." Hän kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudelleen. Katselin häntä jonkun aikaa ja kun olin varma siitä, ettei hän mitään kuulisi, hiivin hiljaa ulos.
V
Istuin Desgenais'n kanssa kamiinin ääressä. Ikkuna oli auki. Oli yksi noita maaliskuun päiviä, jotka ovat kevään edeltäjiä. Oli juuri satanut ja lempeä tuoksu lehahti puutarhasta.
"Mitä nyt teemme, ystäväni?" sanoin Desgenais'lle. "Kevät on tullut.
Tunnempa halua matkustaa."
"Minä puolestani teen samaa kuin viime vuonnakin", vastasi Desgenais.
"Lähden maalle, kun aika on tullut lähteä."
"Mitä?" huudahdin minä. "Aiotko viettää vuoden toisensa jälkeen samalla tavalla? Aiotko uudistaa viimekesäisen ohjelmasi?"
"Mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?"