Valtimojen tykytys on omituinen kellokoneisto, jonka käynnin kuulemme vain yön hiljaisuudessa. Ihminen, vapautuneena ulkomaailmasta, vaipuu itseensä; hän kuulee elävänsä. Huolimatta väsymyksestä ja surusta, joka painoi mieltäni, en voinut ummistaa silmiäni. Marcon katseet olivat suunnattuina minuun. Makasimme ja katselimme toinen toistamme hiljaa ja verkkaan, jos niin voi sanoa.
"Mitä teette siellä", sanoi hän vihdoin. "Ettekö tule luokseni?"
"Kyllä", vastasin, "te olette hyvin kaunis!" Samassa kuulin heikon, melkein valittavan huokauksen. Yksi kielistä Marcon harpussa oli heltynyt. Käänsin päätäni ja näin aamuruskon ensi säteiden punaavan ikkunaruutuja.
Nousin ja vedin uutimet syrjään; väkevä valo tunkeutui huoneeseen.
Seisoin hetken ikkunan ääressä. Taivas oli kirkas ja pilvetön.
"Ettekö tule?" toisti Marco.
Pyysin häntä odottamaan.
Varovaisuussyistä oli hän nähtävästi valinnut asuntonsa kaupungin ulkolaidasta. Ehkä oli hänellä jossain toinenkin huoneusto, jossa hän otti vastaan rakastajansa ja tämän ystävät. Ikkuna, jonka edessä seisoin antoi Luxembourg'in puutarhaan.
Jos painaa kädellään korkinpalan vedenpinnan alapuolelle, tulee se ikäänkuin levottomaksi ja sukeltaa helposti sormien välistä pinnalle. Samoin tapahtui minussa jotain jota en voinut voittaa ja josta en voinut vapautua. Muistot valtasivat mieleni nähdessäni Luxembourg'in puiston vanhat käytävät ja niiden tieltä hävisivät kaikki muut ajatukset. Kuinka usein olinkaan poikasena maannut puiden varjossa, kädessäni kirja, jonka runous huumasi pääni. Olin luvatta poissa koulusta. Ah, ne olivat lapsuuteni hurjisteluja. Myöskin muita muistoja tulvi vastaani puiden lehdettömiltä oksilta ja kellastuneilta ruohokentiltä. Tuolla olin kymmenvuotiaana kulkenut veljeni ja kotiopettajani kanssa ja heitellyt leivänmuruja paleltuneille linturaukoille; tuolla olin tuntikausia katsellut pienten tyttösten tansseja; sydämeni oli tykyttänyt heidän lapsellisten laulujensa tahtiin; tuolla olin tuhansia kertoja, palatessani koulusta, kulkenut samaa käytävää, joku Vergiliuksen säe päässäni ja potkien jalallani pientä kiveä. "Oi lapsuuttani, huudahdin, tuolla olet sinä ja täällä minä. Jumalani!"
Käännyin huoneeseen päin. Marco nukkui. Lamppu oli sammunut ja päivänvalo oli muuttanut koko huoneen ulkonäön. Huonekalujen päällykset, jotka olivat näyttäneet taivaansinisiltä, olivat itse asiassa vihertävät, ja Marco, alkoovin kaunis makaava marmoripatsas, oli harmaankalpea kuin kuollut.
Värisin tahtomattani. Katselin vuoroin alkooviin, vuoroin puistoon. Pääni oli väsynyt eikä jaksanut ajatella. Otin muutaman askeleen ja vajosin istumaan. Pöydällä edessäni näin avoimen kirjesäiliön. Tahtomattani sattuivat silmäni levitettyyn kirjeeseen, joka sisälsi vain muutaman sanan. Luin ne moneen kertaan, ennenkuin ymmärsin niiden tarkoituksen. Äkkiä kävi se minulle selväksi. Luin seuraavat, jotenkin tottumattomalla kirjoitustaidolla piirretyt sanat: