"Oletko hyvä vai paha?" puhuin hänelle. "Oletko surullinen vai iloinen? Oletko rakastanut? Tahdotko tulla rakastetuksi? Pidätkö rahasta, huvituksista? Vai hevosista, vai maalaiselämästä vai ehkä yksistään tanssiaisista? Mikä sinua miellyttää? Mistä näet unia?" Kaikkiin kysymyksiini sain vastaukseksi saman hymyn, joka ilmaisi yhtä vähän iloa kuin surua. Oli kuin olisi se tahtonut vain sanoa: Yhdentekevä!
Lähensin huuliani hänen huuliinsa. Hän suuteli minua hajamielisesti ja välinpitämättömästi ja pyyhki kohta sen jälkeen nenäliinalla suutaan.
"Marco", sanoin hänelle, "onneton se mies, joka sinua rakastaa!"
Hän loi minuun mustat silmänsä, käänsi ne senjälkeen taivasta kohti, ja nostaen yhden sormensa ilmaan — omituisella italialaisella tavalla, jota eivät muut voi matkia — ja lausui kotiseutunsa naisten tavallisimman iskusanan: Forse — ehkä.
Oli tultu jälkiruokaan. Osa vieraista oli noussut pöydästä. Toiset tupakoivat, toiset alkoivat pelata. Jotkut naisista tanssivat, jotkut nukkuivat. Orkesteri oli alkanut uudelleen soittaa. Kynttilät olivat palaneet loppuun, palvelijat toivat uusia sijaan. Näky toi mieleeni Petroniuksen pidot, joissa lamput sammuivat ja orjat kulkivat varpaillaan juopuneiden isäntiensä keskellä ja varastivat pöytähopeat. Kaiken melun keskellä kuului silloin tällöin joku laulunsävel, ja kolme englantilaista, kolme synkkää ilmestystä, veteli yhtämittaa synkintä ballaadia, minkä heidän soinen isänmaansa on synnyttänyt.
"Lähtekäämme", sanoin Marcolle. Hän nousi ja tarttui käsivarteeni.
"Huomiseen", huudahti Desgenais jälkeemme, kun lähdimme salista.
Lähestyessämme Marcon asuntoa alkoi sydämeni lyödä kiivaasti. En voinut puhua. En ollut koskaan nähnyt sellaista naista. Hän sen sijaan ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta minun kulkiessani vapisten hänen rinnallaan.
Hänen huoneessaan oli, kuten hänessä itsessäänkin, jotain raskaan aistillista. Alabasterilamppu valaisi huonetta vain puoleksi. Tuolit ja sohva olivat pehmeitä kuin vuoteet ja näyttivät olevan vain silkkiä ja untuvaa. Väkevä tuoksu turkkilaisista suitsutusaineista huumasi minut astuessani huoneeseen. Se ei ollut sitä mitä saadaan ostaa meidänkin kaduilla, vaan aitoa, suoraan Konstantinopolista tuotua, vaarallisinta ja kiihottavinta kaikista tuoksuaineista. Hän soitti ja palvelustyttö tuli sisään. Sen jälkeen meni hän, minulle sanaakaan sanomatta, tytön kanssa alkooviin ja hetken päästä näin hänen makaavan vuoteessa, nojaten käsivarteensa, välinpitämättömän näköisenä kuten koko ajan.
Seisoin ja katselin häntä. Kuta enemmän häntä katsoin, sitä kauniimmalta hän minusta näytti ja sitä heikommaksi kävi äskeinen intohimoni. Oli kuin hänen hiljaisuutensa ja liikkumattomuutensa olisivat siirtyneet minuunkin. Heittäysin pitkälleni sohvalle vastapäätä alkoovia ja kuoleman kylmyys laskeutui sydämeeni.