"Sallikaa orvoksi jääneen valvoa viimeisen yön isänsä luona. Sitä ette voine häneltä kieltää. Jääkää viereiseen huoneeseen, otan itse vastuulleni tämän asian."
Pappi meni. Pöydällä loimottava kynttilä valaisi vuodetta. Istuin papin jättämälle paikalle ja paljastin vielä kerran nuo kasvot, joita en enää koskaan olisi näkevä. "Mitä tahdoitte sanoa minulle, isäni? Mikä oli viimeinen ajatuksenne, kun etsitte silmillänne poikanne?"
Isälläni oli ollut tapana pitää päiväkirjaa, johon hän tarkkaan merkitsi kaikki elämyksensä. Näin tämän päiväkirjan avoinna pöydällä. Lähestyin sitä ja lankesin polvilleni sen eteen. Esillä-olevalle sivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Hyvästi poikani, minä rakastan sinua ja kuolen."
Ei tullut kyyneltä silmiini eikä noussut nyyhkytystä rinnastani. Kurkkuani kuristi ja suuni oli kuin kiinni lukittu. Mykkänä ja liikkumatta katselin isääni.
Hän tunsi elämäntapani ja oli monta kertaa minua siitä nuhdellut. Melkein aina kun hänet tapasin, puhui hän tulevaisuudestani ja nuoruuteni hurjisteluista. Hänen varoituksensa olivatkin usein pidättäneet minut synnistä ja hänen sanallaan oli sitä suurempi vaikutus, kun hänen oma elämänsä oli ollut esikuvallinen uhrautuvassa itsehillinnässään. Uskoin, että hän oli halunnut nähdä minut vielä kerran kehoittaakseen minua kääntymään hyveen tielle. Mutta kuolema oli tullut liian nopeaan ja kuolinhetkellään oli hän tuntenut että hänellä oli sanottavana minulle vain yksi sana: että hän rakasti minua.
II
Isäni hautaa ympäröi pieni puuaitaus. Vainajan jo varhain lausutun tahdon mukaan oli hän haudattu kylän kirkkomaahan. Sinne vaelsin joka päivä ja kulutin suuren osan ajastani istuen pienellä penkillä isäni haudan vieressä. Muun osan päivästäni vietin yksin isäni talossa. Palvelijoita ei minulla ollut kuin yksi.
Kuinka paljon tuskaa meidän intohimomme voivatkaan meille tuottaa, ei sitä kuitenkaan voi verrata siihen suruun, jonka kuolema aiheuttaa. Ensimäinen tunne, mikä minulla oli seisoessani isäni vuoteen ääressä, oli tunne siitä, että olin mieletön lapsi, joka ei tiennyt mitään eikä tuntenut mitään. Tunsin suorastaan ruumiillista tuskaa ja vääntelin käsiäni kuin oppipoika, jonka on vaikea herätä.
Ensimäisinä kuukausina ei tullut mieleeni ajatusta enemmän menneisyydestäni kuin tulevaisuudestani. Minusta tuntui kuin se mitä ennen olin elänyt olisi ollut jonkun toisen kokemaa, niin kaukana oli nykyinen suruni entisistä mielentiloistani. Olin väsynyt, välinpitämätön kaikesta, ja sisimmässäni nakersi kalvava katkeruus. Istuin päiväkaudet kirja kädessä, mutta en lukenut mitään. En myöskään ajatellut. Kaikki oli sisässäni tyhjyyttä. Isku, jonka olin saanut, oli ollut niin voimakas ja vaikutukseltaan niin kestävä, että se oli minut kokonaan lamauttanut ja tehnyt minut tahdottomaksi.
Palvelijani, nimeltään Larive, oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hän olikin isäni jälkeen ehkä paras ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen ei tarvinnut käyttää livree'ta — ja kun hän oli isäni kokoa, sai hän isältäni tämän vanhat puvut. Hän oli saman ikäinen kuin isäni, hänen tukkansa oli samalla tavalla harmahtava ja kahtena kymmenenä palvelusvuotenaan oli hän omistanut jotain isäni käytöstavasta. Kun päivällisen jälkeen kävelin huoneessa edestakaisin, pitkin ja poikin, kuulin hänen tekevän samoin etehisessä, mutta vaikka ovi oli auki, ei hän koskaan tullut sisään. Joskus näimme toisemme itkevän. Niin kuluivat illat toisensa jälkeen ja aurinko oli useimmiten jo aikoja sitten laskenut, ennenkuin pyysin Larivea tuomaan sisään valoa tai hän sitä itse omasta alotteestaan teki.