Eräänä iltana, kävellessäni kylään vievää lehmuskujaa, näin nuoren naisen astuvan ulos pienestä, syrjässä olevasta talosta. Hän oli puettu hyvin yksinkertaisesti ja kantoi huntua, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hänen vartalonsa ja käyntinsä olivat niin ihastuttavat, että seurasin häntä kauan silmilläni. Kun hän kulki talon edessä olevan kedon yli, tuli pieni valkea kauris hyppien häntä vastaan. Hän taputti sitä ja silmäili ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin makeaa ruohoa sille tarjotakseen. Näin lähelläni karhunmarjapensaan. Taitoin siitä oksan ja lähestyin. Kauris tuli muutaman askeleen minua vastaan, mutta pysähtyi äkkiä eikä uskaltanut ottaa oksaa kädestäni. Hänen valtiattarensa antoi merkin ikäänkuin rohkaistakseen häntä, mutta kauris seisoi paikoillaan ja katsoi levottomana valtiatartaan silmiin. Nainen astui silloin luokseni ja laski kätensä oksalle, jolloin kauris heti tarttui siihen. Kumarsin, ja nainen jatkoi matkaansa.
Kotiin tultuani kysyin Larivelta, tiesikö hän kuka asui kysymyksessä olevassa talossa. Se oli näköään vaatimaton, pienen puutarhan ympäröimä mökki. Larive tunsi sen. Talossa asui vanhanpuoleinen nainen, jonka sanottiin olevan hyvin jumalaapelkääväisen, ja nuori leski, rouva Pierson. Hänet olin siis nähnyt. Kysyin Larivelta, oliko rouva Piersonilla tapana käydä isäni luona. Larive myönsi sen joskus, vaikka harvoin, tapahtuneen. Muuten tiesi Larive hänen viettävän hyvin yksinäistä elämää. Emme puhuneet asiasta enempää, minä lähdin uudelleen ulos ja istuuduin penkille lehmuskujan viereen.
Omituinen surumieli valtasi minut, kun äkkiä näin kauriin lähestyvän. Nousin paikoiltani ja silmäni seurasivat vaistomaisesti polkua, jota pitkin olin nähnyt rouva Piersonin katoavan ja tietämättä mitä tein lähdin kulkemaan sitä ja olin pian kaukana vuoristossa.
Kello oli lähes yksitoista illalla, kun mieleeni tuli palata kylään. Kun olin väsynyt paljosta kulkemisesta, poikkesin tien vieressä olevaan taloon saadakseni lasin maitoa ja palasen leipää. Tunsin myöskin, että sade oli tulossa, sillä suuria pisaroita putoili jo alas. Vaikka tupa oli valaistu ja vaikka kuulin liikettä sisältä, ei kukaan tullut avaamaan, kun koputin. Menin silloin ikkunan luo kurkistamaan sisään.
Suuri tuli paloi matalassa tuvassa. Isäntä, jonka tunsin, istui vuoteen vieressä. Noputin ikkunaan ja kutsuin häntä. Samassa hetkessä aukeni ovi ja hämmästyksekseni näin rouva Piersonin astuvan tuvasta. Hän kysyi, kuka koputtaja oli.
Olin niin ihmeissäni tavatessani hänet täällä, ettei hän voinut olla panematta merkille hämmästystäni. Kun saavutin taas tasapainoni, pyysin häneltä lupaa tulla sisään sateen suojaan. Hänen vastattuaan myöntävästi astuimme tupaan. Samalla kun koetin arvailla, mikä oli saattanut hänet tähän aikaan näin kauas kotoaan etäiseen mökkiin, kuulin vuoteesta valittavan äänen, ja kun katsoin sinne päin, näin vuoteessa talonpojan vaimon kalpeana, kuoleman ilme kasvoilla.
Rouva Pierson oli istuutunut vastapäätä isäntää, joka näytti kokonaan tuskan murtamalta. Hän teki minulle sormella merkin, pyytäen minua pysymään hiljaa. Sairas nukkui. Otin tuolin ja istuuduin tuvan nurkkaan odottamaan sateen lakkaamista.
Paikaltani saatoin nähdä rouva Piersonin. Hän nousi silloin tällöin, meni sairaan luo ja puhui senjälkeen kuiskaten talonpojan kanssa. Yksi lapsista, jonka olin nostanut polvilleni, kertoi, että hän oli tullut taloon joka ilta äidin sairauden kestäessä ja että hän vietti joskus yönkin heidän luonaan. Hän toimitti siis armeliaisuus-sisaren virkaa. Hän olikin ainoa, jonka puoleen seudun väki saattoi sairastapauksissa kääntyä, lukuunottamatta jotenkin tietämätöntä lääkäriä.
"Hän on Ruusu-Birgitta, ettekö tunne häntä", sanoi lapsi kuiskaten.
"En", vastasin hiljaa, "mutta minkätähden kutsutte häntä siten?"