Siihen ei lapsi osannut vastata, mutta luuli, että nimi johtui siitä, että rouva Pierson oli kerran ollut ruusumorsiamena.
Tällä välin oli rouva Pierson ottanut harson silmiltään, niin että saatoin nyt nähdä hänen kasvonpiirteensä. Hän seisoi vuoteen vieressä, pitäen kädessään kuppia, jonka hän ojensi juuri heränneelle vaimolle. Hän näytti minusta kalpealta ja hiukan laihalta; hänen hiuksensa olivat vaaleat kuin tuhka. En voi sanoa, että hänen piirteensä olisivat olleet säännöllisen kauniit. Hänen suuret mustat silmänsä olivat kokonaan kiintyneet sairaaseen, joka, vastikään kuoleman kynnyksellä oltuaan, nyt vastasi hänen katseeseensa. Tässä yksinkertaisessa rakkauden ja kiitollisuuden kuvassa oli sanomaton kauneus.
Sade vuosi virtanaan. Autioilla kentillä lepäsi läpitunkematon pimeys, jossa silloin tällöin salamat risteilivät. Minusta tuntui, kuin olisi rajuilman pauhina ja tuulen suhina olkikaton yläpuolella, muodostaen jyrkän vastakohdan tuvassa vallitsevalle hartaalle hiljaisuudelle, antanut jotakin suuruutta sille näytelmälle, jonka todistajaksi olin tullut. Kuulin sateen lyövän ikkunoihin ja seurasin silmilläni liedestä nousevaa savua, joka ajautui joka tuulenpuuskalta sisään huoneeseen. Katseeni sattuivat tylsään talonpoikaan, säikähtyneihin lapsiin ja pysähtyivät heidän keskellään häärivään, varpaillansa kulkevaan lempeään ja kalpeaan naiseen, jonka koko mielenkiinto oli keskittynyt sairaaseen. Hän ei näyttänyt huomaavan luonnonvoimien temmellystä enempää kuin meidän muiden läsnäoloa. Hän näytti vain tietävän, että hän oli tarpeen sairaalle, ja minusta tuntui kuin olisi hänen hiljaisessa rakkaudentyössään ollut jotain puhtaampaa kuin kirkkaimmassakin taivaassa, ja että hänen täytyi olla toisenlainen olento, korkeampi kuin me, voidakseen luonnon raivonkin keskellä osottaa niin horjumatonta luottamusta Jumalaan.
Kuka onkaan tuo nainen? kysyin itseltäni. Mistä on hän tullut ja kuinka kauan on hän ollut täällä? Näillä seuduin ei pitkään aikaan ole valittu ruusumorsianta. En ole kuullut kenenkään puhuvan hänestä. Hän tulee tähän aikaan syrjäiseen mökkiin. Hän tulee minne suru häntä kutsuu, sivukulkiessaan kauristaan silittäen, metsien ja ketojen halki aina yhtä yksinkertaisena, huntu silmillä. Hän ojentaa kärsivälle vilvoittavan kalkin. Hän lähestyy itse kuolemaa hiljaisin askelin. Tätä kaikkea on hän tehnyt sillä aikaa kun minä olen kulkenut synninpesästä toiseen. Täällä oli hän varmaankin syntynyt ja täällä hän oli kerran lepäävä kirkkomaassa rakkaan isävainajani vieressä. Hiljaisena kuten hän oli elänytkin oli hän kuoleva, hän, josta lapset ihmetellen sanoivat: ettekö tunne häntä?
En osaa kertoa mitä siinä liikkumatonna istuessani tunsin. Uskalsin tuskin hengittää ja minusta oli kuin olisin tehnyt jonkun pyhyyden solvauksen, jos olisin koettanut häntä auttaa tai jos olisin ottanut askelenkin häntä kohti.
Rajuilmaa kesti lähes kaksi tuntia. Juuri kun sade lakkasi, nousi sairas istualle ja sanoi, että hänen oli parempi, juotuaan hänelle ojennetun juoman. Lapset syöksyivät kohta vuoteen luo ja katsoivat äitiään puolittain levottomin, puolittain pelokkain silmin, samalla kun he pitivät kiinni rouva Piersonin hameesta. Mies jäi tyynesti paikalleen ja sanoi: "Olenpa antanut lukea messun hyväksesi eikä se maksanut vähän."
Kun mies teki tämän karkean huomautuksen, katsahdin rouva Piersoniin. Hänen ajettuneet silmäluomensa, hänen kalpeutensa ja hänen ruumiinsa asento osottivat selvästi, että hän oli väsynyt yövalvonnasta. "Miesparkani", sanoi potilas, "suokoon, että Jumala maksaa sinulle sen takaisin."
En voinut enää pidättyä, vaan nousin paikaltani, vimmoissani siitä, että näin näiden typerien ihmisten lukevan ahnaan papin ansioksi, mitä taivaan enkeli oli heille tehnyt. Tarkoitukseni oli läksyttää heitä siitä aika tavalla, kun näin rouva Piersonin ottavan yhden lapsista syliinsä ja sanovan tälle hymyillen: "Suutele äitiäsi, hän on pelastettu." Kun kuulin nämä sanat, hillitsin suuttumukseni. Ne tulkitsivat liikuttavalla tavalla jalon sydämen tyydytystä. En enää nähnyt väsymystä enkä kalpeutta hänen kasvoillaan, jotka loistivat ilosta. Ymmärsin, että hän kiitti Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut. Potilas oli puhunut, se oli pääasia, samantekevää sitten miten hänen sanansa olivat sattuneet.
Jonkun hetken kuluttua pyysi rouva Pierson lapsia herättämään rengin, jotta tämä saattaisi hänet kotia. Riensin väliin, selittäen, että oli tarpeetonta herättää renkiä, koska minulla oli sama tie — edellyttäen että hän soisi minulle kunnian olla saattajanaan. Rouva Pierson kysyi enkö ollut Octave de T… Vastasin myöntävästi ja kysyin puolestani, oliko hän tuntenut isäni. Ihmeekseni vastasi hän minulle pelkällä hymyllä, tarttui iloisesti käsivarteeni, ja niin läksimme matkaan.