Kuljimme sanaakaan vaihtamatta. Tuuli oli tyyntynyt. Puut värisivät vain hiljaa ja puistivat sadepisarat oksiltaan. Jokunen salama leimahti kaukaisuudessa. Kostean ruohon tuoksu täytti viileän ilman. Taivas oli taas kirkas ja kuu paistoi vuorien yllä.
En voinut olla ajattelematta kohtalon oikkuja, kulkiessani siinä aution seudun läpi keskellä yötä naisen kanssa, jonka olemassaolosta en auringon noustessa vielä tiennyt mitään. Hän oli ottanut vastaan tarjoukseni yksistään nimeni perustalla ja kulki nyt turvallisesti nojautuen käsivarteeni. Hän näytti vajonneen mietteihin. Hänen luottamuksensa minuun tuntui joko hyvin rohkealta tai hyvin viattomalta — ja olikin ehkä kumpaakin. Joka askeleelta jonka otimme kävi sydämeni ylpeämmäksi ja puhtaammaksi.
Aloimme puhua sairaasta, jonka luota olimme lähteneet, ja luonnosta ympärillämme. Kummankaan mieleen ei tullut alottaa tuttavuutemme tavanmukaisilla kysymyksillä ja vastauksilla. Hän puhui isästäni, mutta yhä samalla tavalla, jolla olin kuullut hänen mainitsevan ensi kerran hänen nimensä, se on melkein iloisesti. Sitä mukaa kuin kuuntelin seuralaiseni puhetta aloin ymmärtää häntä; hänen oli tapana puhua samalla keveällä tavalla kaikesta, kuolemasta, elämästä ja surusta. Kaikki inhimilliset kärsimykset eivät olleet horjuttaneet hänen luottamustansa Jumalaan, ja minä tunsin säälin hänen hymyssään.
Kerroin hänelle yksinäisestä elämästäni. Hän kertoi puolestaan, että hänen tädillään oli tapana käydä useammin isäni luona kuin hänellä; he pelasivat korttia kahden jälkeen puolisen. Hän sanoi myöskin, että olisin hyvin tervetullut, jos tahtoisin tulla häntä ja hänen tätiään tapaamaan.
Päästyämme noin puolitiehen matkastamme, sanoi hän tuntevansa väsymystä ja istuutui tien varrella olevalle penkille, jonka tuuheat puut olivat suojanneet sateelta. Jäin seisomaan hänen eteensä ja näin, kuinka kalpean kuun säteet leikkivät hänen otsallaan. Hetken vaitiolon jälkeen nousi hän ja lausui hajamielisen näköisenä:
"Mitä te ajattelette? On jo aika lähteä matkaan."
"Ajattelen, että Jumala on luonut teidät kärsivien lohdutukseksi", vastasin hänen kysymykseensä.
"Kaunis puheenparsi — sillä muutahan tuo ei voi olla teidän suussanne."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Että olette niin nuoren näköinen."