"Sattuu joskus, että ihminen on vanhempi kuin mitä hänen kasvonsa osottavat."
"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta harvinaista ei myöskään ole, että mies on nuorempi kuin mitä puheistaan päättäen voisi luulla."
"Ettekö usko minun elämänkokemukseeni?"
"Tiedän hyvin, että miehet tarkoittavat sillä hulluuksiaan ja pieniä vastoinkäymisiään. Mitä voi teidän iällänne elämästä tietää?"
"Hyvä rouva, kahdenkymmenen vuotias mies on usein kokenut elämässä enemmän kuin kolmenkymmenen ikäinen nainen. Vapaus, jota miehet nauttivat, sallii heidän pikemmin päästä asiain pohjaan. He koettavat kaikkia mihin heidän mielensä vetää. He ajavat aina onneaan takaa. Mutta kun he ovat päässeet päähän ja kääntyvät katsomaan taakseen, huomaavat he, että toivo on jäänyt tielle ja että onni on syönyt sanansa."
Näin puhuen olimme saapuneet pienelle kukkulalle, joka jotenkin jyrkästi laskeutui laaksoon. Äkkiä alkoi rouva Pierson, ikäänkuin jonkun vastustamattoman mielijohteen ajamana juosta ja minä mukana, laskematta hänen kättään käsivarrestani. Kostea ruoho liukui jalkojemme alla, kun syöksyimme laaksoon, hyppien ja nauraen, kuin kaksi linnunpoikaa.
"Kas vain!" virkkoi rouva Pierson, "olinpa äsken aika väsynyt, mutta nyt en ole enää. Ja tiedättekö mitä?" lisäsi hän hymyillen, "teidän pitäisi kohdella elämänkokemustanne samaan tapaan kuin minä kohtelen väsymystäni. Olemme tehneet hauskan huvimatkan ja hankkineet itsellemme ruokahalua illalliseksi."
V
Seuraavana päivänä lähdin hänen luokseen. Hän istui pianon ääressä ja hänen vanha tätinsä istui ikkunan luona, koruompelus kädessään. Hänen pieni huoneensa oli täynnä kukkia, kaunis päiväpaiste leikki ikkunaverhoilla ja suuri lintuhäkki oli hänen vieressään.
Olin odottanut, että hänen asuntonsa muistuttaisi nunnan kammiota tai ainakin pienen maaseuturouvan kotia, missä ei tiedetä maailman tapahtumista enempää kuin mitä sattuu kahden peninkulman sisäpuolella. Tunnustan rehellisesti, että tuollaiset pienet olennot, jotka kätkeytyvät kaupunkien tuhansien tuntemattomien kattojen alle, ovat aina vaikuttaneet minuun luotaan työntävästi kuin vesi ummehtuneissa säiliöissä. He eivät hengitä raikasta ilmaa. Heidän unhoitetun elämänsä yllä lepää jo kuoleman varjo.