Rouva Piersonin pöydällä oli sekä uusia lehtiä että kirjoja, mutta ne näyttivät hyvin koskemattomilta. Huolimatta suuresta yksinkertaisuudesta oli sekä hänen puvussaan että hänen huonekaluissaan jotain päivän muodista, hetkestä, elävästä elämästä, vaikk'ei hän itse näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Hänen makunsa oli ihmeteltävän vapaa oikusta, tuores ja viehättävä. Hänen puheensa todisti hyvää kasvatusta; hän keskusteli keveästi ja vapaasti mistä aiheesta hyvänsä. Hänen luonteessaan oli jotain samalla kertaa naivia, syvää ja rikasta. Avara ja vapaa henki liikkui hänen yksinkertaisen sydämensä ja hänen vaatimattomain elämäntapojensa yllä — niinkuin myrskypääskynen leijaa korkealla taivaan sinessä pesänsä yllä, jonka se on rakentanut alhaalle ruohostoon.
Keskustelimme kirjallisuudesta, musiikista, vieläpä politiikastakin. Hänellä oli tapana viettää syksyä Parisissa; siellä tuli hän tekemisiin maailman kanssa. Siinä oli hänen tietämisensä juuret, lopun hän arvasi.
Mutta ennen kaikkea ihailin hänen lakkaamatonta iloisuuttaan. Hänestä saattoi sanoa, että hän oli kuin kukka, jonka tuoksu on iloisuus.
Tämä piirre oli hänessä sitä huomattavampi, kun se oli ristiriidassa hänen kalpeutensa ja hänen suurten mustien silmiensä kanssa, puhumattakaan siitä, että joistakin sanoista, joistakin katseista saattoi päättää, että hän oli elämässä paljon kärsinyt. Hänen otsansa puhdas kirkkaus ei ollut tästä maailmasta, vaan Jumalan lahja, jonka hän oli antava takaisin koskemattomana. Oli hetkiä, jolloin hän muistutti viisasta neitsyttä, joka tuulen käydessä, asettaa kätensä lamppunsa suojaksi.
Tuskin olin ollut puoli tuntia hänen huoneessaan, kun tunsin vastustamatonta halua kertoa hänelle kaikki mitä kannoin sydämelläni. Ajattelin mennyttä elämääni, surujani ja pettymyksiäni. Aloin kävellä edestakaisin huoneessa, kumarruin hengittämään kukkien tuoksua tai katselemaan auringon leikkiä ulkona. Lopulta pyysin häntä laulamaan jotakin ja hän suostui kohta pyyntööni. Hänen laulaessaan menin ikkunan luo ja seurasin häkissä hyppiviä lintuja. Ja mieleeni tuli Montaignen lause: "En rakasta enkä kunnioita surua, vaikka ihmiset osottavat sille erikoista suosiotaan. He pukevat sen viisauden, hyveen ja hyvän omantunnon verhoon — ja se on ikävä, ruma puku."
"Niin, täällä on onni, ilo ja unohdus!" huudahdin vaistomaisesti.
Hänen ystävällinen tätinsä nosti päänsä ja katsoi kummastuneena minuun. Punastuin korviin saakka ja istuuduin sanaakaan sanomatta.
Lähdimme puutarhaan. Valkea kauris, jonka olin eilen nähnyt, makasi ruohikossa. Nähtyään rouva Piersonin, nousi se kohta ja juoksi häntä vastaan ja seurasi meitä sen jälkeen tuttavallisesti kaiken ajan.
Äkkiä ilmestyi puiston käytävälle ristikkoportista eteemme suurikasvuinen nuori mies, puettuna mustaan papilliseen pukuun. Hän tuli suoraan meitä vastaan ja sanoi tulleensa tervehtimään rouva Piersonia. Olin huomaavinani, että hänen vastenmieliset kasvonsa pimenivät, kun hän näki minut. Olin nähnyt hänet joskus kylässä ja tiesin että hänen nimensä oli Mercanson. Hän oli käynyt Saint-Sulpicen pappiskollegion ja oli seurakunnan kirkkoherran sukulainen.
Hän oli sekä lihava että kalpea ja näitä kahta ominaisuutta en ole koskaan voinut kärsiä yhdessä. Sitäpaitsi todisti hänen hidas, änkyttävä puheensa koulumestarimaista, pientä luonnetta. Hänen käyntinsäkin, joka ei ollut luonteva, ärsytti minua. Ja mitä katseeseen tulee, ei hänellä saattanut sanoa sellaista lainkaan olevan. Pelkään aina ihmisiä, joiden silmät eivät sano mitään. Näiden ulkonaisten merkkien mukaan olin tehnyt johtopäätökseni Mercansonin luonteesta ja valitettavasti olin osannut oikeaan.