Hän istuutui penkille ja alkoi puhua Parisista, jota hän kutsui uudenajan Babyloniksi. Hän tuli juuri sieltä ja oli tuntevinaan koko maailman. Hänen oli tapana seurustella rouva de B:n luona, joka oli enkeli. Hän oli usein saarnannut hänen salongissaan ja läsnäolijat olivat polvillaan kuunnelleet. (Pahinta asiassa oli se, että se oli totta.) Yksi hänen ystävistään, jonka hän oli vienyt rouva B:n seurapiiriin, oli myöhemmin erotettu kollegiosta, koska hän oli vietellyt nuoren tytön. Koko asia oli niin inhottava, niin surullinen! Hän lausui rouva Piersonille tuhansia kohteliaisuuksia siitä armeliaisuuden työstä, jota tämä oli suorittanut paikkakunnalla. Hän oli kuullut puhuttavan rouva Piersonin hyvyydestä ja hellyydestä sairaita kohtaan ja vieläpä että hänellä oli tapana itse valvoa potilasten vuoteiden ääressä. Se oli todella uhrautumista. Hän kyllä muistaisi mainita siitä Saint-Sulpicessä. Oli ihme, ettei hän luvannut puhua siitä myöskin Isälle-Jumalalle!
Väsyneenä papin jaaritteluun ja peljäten että jollakin varomattomalla tavalla ilmaisisin inhoni häntä kohtaan, heittäysin pitkälleni ruohoon ja aloin leikkiä kauriin kanssa. Mercanson suuntasi minuun elottoman katseensa ja sanoi:
"Kuuluisalla Vergniaud'lla oli myöskin tapana istua maassa ja leikkiä eläinten kanssa."
"Sangen viaton tapa, arvoisa kirkkoherra", vastasin. "Jollei ihmisillä olisi pahempia, voisi maailma elää rauhassa, ilman että ihmisten tarvitsisi sotkeutua toistensa asioihin."
Vastaukseni ei miellyttänyt häntä; hän rypisti otsaansa ja alkoi puhua muista asioista. Hän kertoi, että hän oli saanut sukulaiseltaan kylässä asian toimitettavakseen. Tämä oli puhunut hänelle eräästä köyhästä poloisesta, joka ei pystynyt ansaitsemaan ruokaansa. Hän asui siellä ja siellä, oli itse käynyt hänen luonaan, mutta toivoi että rouva Pierson…
Olin koko ajan katsonut rouva Piersoniin ja odotin vain hänen vastaustaan, toivoen, että hänen äänensä olisi vapauttanut minut siitä inhon tunteesta, jonka papin puhe oli minuun tuonut. Mutta hän nyökäytti vain päätään, ja pappi lähti matkaansa.
Kun pappi oli mennyt, palasi iloisuutemme. Lähdimme puutarhan perällä olevaan kasvimajaan.
Rouva Pierson hoiteli kukkiaan samalla hellyydellä kuin lintujaan ja sairaita talonpoikiaan. Hän tahtoi että kaikilla oli hyvä hänen ympärillään, jokaisen piti saada vesipisaransa ja auringonsäteensä, jotta hän itse saattoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen pieni kasvimajansa oli ihastuttavan hyvästi hoidettu. Kun olimme lopettaneet kävelymme, virkkoi hän:
"Herra de T., nyt olette nähnyt pienen maailmani. Te olette nähnyt kaiken mitä omistan ja tässä loppuu valtakuntani."
"Rouva Pierson", vastasin minä, "isäni nimi on avannut minulle ovet tähän taloon. Jos se hankkisi minulle luvan tulla vastakin tänne, saisi se minut uskomaan, ettei onni ole minua kokonaan unohtanut."