Hän ojensi minulle kätensä ja minä puristin sitä kunnioittavasti, uskaltamatta viedä sitä huulilleni.
Kun iltasella menin vuoteeseeni, väikkyi pieni valkea talo silmissäni ja ajatuksissani näin kuinka olin kulkenut kylän läpi ja kolkuttanut talon portille. "Sydänparkani", huudahdin yksinäisyydessäni, "kiitos Jumalan, sinä olet vielä nuori, sinä voit elää, rakastaa!"
VI
Olin eräänä iltana rouva Piersonin luona. Enemmän kuin kolmen kuluneen kuukauden aikana olin käynyt hänen luonaan melkein joka päivä — ja siinä on kaikki mitä minulla on siitä ajasta kerrottavaa. "Olla niiden läheisyydessä, joita rakastaa, on tarpeeksi", sanoo La Bruyère. "Puhummeko heidän kanssaan, ajattelemmeko heitä vaiko aivan muita asioita, se on yhdentekevää. Meille riittää, että saamme olla heidän läheisyydessään".
Rakastin niinkuin en koskaan ennen. Kolmen kuukauden aikana olimme tehneet yhdessä pitkiä kävelyretkiä, olin päässyt osalliseksi hänen rakkaudentöistään, samoilimme puhellen ja uneksien varjoisia teitä, hän hevosella ratsastaen, minä jalan, keppi kädessä. Siellä täällä noputimme jonkun mökin oveen. Metsän reunassa oli pieni penkki, missä häntä iltapäivällä aina odotin. Ilman erikoista sopimusta tapasimme siellä toisemme säännöllisesti. Aamuisin harrastimme lukemista ja musiikkia, iltasin pelasin tädin kanssa kamiinin ääressä korttia niinkuin isäni muinoin. Rouva Pierson oli aina läsnä ja täytti kokonaan mieleni hymyilevällä olennollaan. Mitä teitä oletkaan, sallimus, vienyt minut onnettomuuteen! Mikä leppymätön kohtalo lepäsikään elämäni yllä! Mutta turha valittaa sen, jonka elämä kerran on ollut niin vapaa, niin täynnä lepoa ja toivoa. Ei ole olemassa mitään ihanampaa kuin rakastaa!
Tuntea elävänsä voimakkaasti ja syvästi, tuntea olevansa ihminen, Jumalan luoma — se on rakkauden ensimäinen lahja. Rakkaus on selittämätön kaikessa salaperäisyydessään. Kuinka maailma sen kahlehtiikaan, tahraa sen lialla, hautaa sen ennakkoluulojen vuoren alle — aina nousee rakkaus, voimakkaana ja kohtalokkaana; laki, jota se tottelee, on yhtä iäinen kuin se laki, jonka mukaan auringot kiertävät taivaalla rataansa. On olemassa side terästä kestävämpi, jota emme voi nähdä tai käsin koskettaa. Kohtaamme ensi kerran jonkun naisen, luomme häneen katseemme, puhumme sanan hänen kanssaan emmekä koskaan häntä unohda. Miksi muistamme juuri hänet emmekä ketään toista? Kysy järjeltäsi, kokemukseltasi, päältäsi, sydämeltäsi ja vastaa, jos voit. Sinä näet kaksi olentoa, toisen täällä, toisen tuolla ja niiden välillä ilmaa, tyhjyyttä. Oi hullut ihmiset, jotka yritätte selittää rakkautta! Se ei ole puhettanne vaan tunteitanne varten. Sinä olet vaihtanut katseen tuntemattoman olennon kanssa, joka kulki ohitsesi, ja samassa hetkessä on jotakin sinussa liikkunut. Sinä olet juurtunut maahan kuin kätkössä lepäävä siemen, joka äkkiä tuntee kuinka elämä nostaa sitä päivää kohti ja kuinka se alkaa tehdä vartta ja terää.
Olimme kahden huoneessa, ikkuna oli auki, ja sen läpi kuulin pienen puutarhan laidassa olevan suihkukaivon loiskinan. Jumalani! Olisin halunnut laskea joka pisaran, joka putosi sillä aikaa kuin siinä istuimme kahden ja puhelimme. Silloin huumaannuin niin, että olin menettää järkeni.
Sanotaan, ettei mikään tunne ole niin nopea kuin vastenmielisyyden tunne, mutta minä luulen, että ihminen vielä nopeammin aavistaa, onko hän tuleva toista rakastamaan. Pienimmätkin sanat saavat silloin syvällisen merkityksen. Yhdentekevää, mitä huulet sanovat, kun sydämet puhuvat. Mikä sanomaton sulo onkaan naisen katseissa, joka vetää sydäntämme puoleensa. Alussa tuntuvat kaikki sanat, joita vaihdetaan, pelokkailta kokeilta, mutta pian valtaa selittämätön ilo, on kuulevinaan kaiun omista sanoistaan, ja sydän alkaa lyödä kiihkeämmin. Kuinka suloinen on jokainen kosketus, jokainen pieni lähestyminen! Ja kun viimein saa varmuutta vastarakkaudesta, kun on toisessa löytänyt sisarsielunsa, jota on etsinyt, mikä rauha laskeutuukaan silloin sieluun! Puhe lakkaa itsestään; toinen tietää etukäteen, mitä toinen aikoo sanoa. Sielut ojentuvat toisiaan vastaan ja huulet vaikenevat. Mikä hiljaisuus, mikä unohdus!
Vaikka olin rakastanut rouva Piersonia ensi näkemästä saakka ja vaikka rakkauteni oli kasvanut hulluuden rajoille, oli kuitenkin kunnioitukseni häntä kohtaan niin suuri, etten ollut sanonut hänelle siitä sanaakaan. Jollei hän olisi kohta niin avomielisesti tullut minua vastaan, olisin ehkä ollut rohkeampi ja antanut ilmaisun niille rajuille tunteille, jotka valtasivat minut joka kerta kun minun piti lähteä hänen luotaan. Mutta hänen luottavassa avomielisyydessään oli jotain, joka hillitsi minut. Lisäksi tiesin hänen kohtelevan minua ystävällisesti isäni takia. Tämä sai minut vieläkin enemmän hillitsemään itseäni, koska tahdoin olla isäni nimen arvoinen.
Sanotaan että puhua naiselle rakkaudesta on samaa kuin tehdä hänelle rakkaudentunnustus. Me puhuimmekin siitä harvoin. Mutta joka kerta kun satuin koskettelemaan tätä aihetta, käänsi rouva Pierson puheen toisaalle. Miksi hän niin teki, sitä en ymmärtänyt; teeskentelyä se ei ollut. Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa sellaisissa tapauksissa saivat melkein ankaran, vieläpä kärsivän ilmeen. Kun en ollut koskaan kysynyt häneltä mitään hänen entisestä elämästään ja kun en tahtonutkaan sitä udella, jätin kohta tämän aiheen.