Sunnuntaisin pidettiin tanssit kylässä ja hän meni niihin melkein aina. Silloin oli hän pukeutunut, vaikkakin yksinkertaisesti, tavallista hienommin. Hänellä oli kukkia hiuksissa, joku vaalea nauha tai muuta sellaista. Koko hänen olentonsa tuntui nuoremmalta ja välittömämmältä. Hän rakasti tanssia hauskana ruumiin harjoituksena, ja hän karkeloi sydämensä pohjasta. Hän istui tavallisesti aivan orkesterin vieressä. Väliajoilla puhui ja naureskeli hän kylän tyttöjen kanssa, jotka hän tunsi melkein kauttaaltaan. Minuakin kohteli hän tällöin vapaammin kuin tavallisesti. En tanssinut, koska minulla oli surua, mutta seisoessani hänen takanaan ja huomatessani, kuinka tuttavallisesti hän minua kohteli, jouduin useammin kuin kerran kiusaukseen tunnustaa hänelle rakkauteni.
Mutta jokin selittämätön pelko pidätti minua siitä. Pelkkä ajatuskin, että tekisin hänelle tunnustukseni, sai minut vakavaksi keskellä iloista hälinää. Olin joskus aikonut kirjoittaa hänelle, mutta poltin aina kirjeeni, kun olin tullut puolitiehen.
Sinä iltana, josta tässä on kysymys, olin syönyt päivällistä hänen luonaan ja katselin ympärilleni hänen rauhallisessa huoneessaan, ajatellen, kuinka tyyneksi elämäni oli muodostunut siitä lähtien kuin olin oppinut hänet tuntemaan. Sanoin itsekseni: "Miksi vaatia enempää? Eikö tämä riitä sinulle? Kuka tietää, ehk'ei ole Jumalan tahto, että saat enempää. Jos tunnustaisin hänelle rakkauteni, mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän kieltäisi minua enempää tulemasta luokseen. Ja tekisinkö tunnustukseni kautta hänet tai itseni onnellisemmiksi kuin nyt olemme?"
Seisoin pianoon nojaten, kun tätä ajattelin. Mieleni kävi yhä
raskaammaksi. Päivä teki laskua. Hän nousi sytyttääkseen kynttilän.
Kun hän jälleen istuutui, näki hän kyyneleen kimaltavan silmässäni.
"Mikä teidän on?" kysyi hän. Minä käänsin pääni pois.
Etsin turhaan jotakin selitystä, ja kun tahdoin välttää hänen katseitaan, nousin ja menin ikkunan luo. Ilma oli lempeä, kuu kohosi lehmuskujan yli, missä olin nähnyt hänet ensi kerran. Vaivuin syviin ajatuksiin, unohdin kaikki, vieläpä hänen läsnäolonsakin, ojensin käteni taivasta vasten ja aloin nyyhkyttää.
Hän oli noussut ja seisoi takanani. "Kuinka teidän on?" kysyi hän uudelleen. Vastasin hänelle, että isäni kuolema oli niin elävästi tullut mieleeni, kun olin katsonut autioon laaksoon. Senjälkeen sanoin hyvästit ja lähdin.
En osannut itselleni selittää, minkätähden olin päättänyt vaieta tunteistani. En mennyt kotia, vaan aloin kuin mielipuoli harhailla kylässä ja metsissä. Istuin jollekin penkille ja nousin taas kohta. Puoliyön aikaan vaelsin taas rouva Piersonin talon eteen. Hän oli ikkunassa. Kun näin hänet, tunsin vapisevani ja tahdoin kääntyä takaisin, mutta jäin kuin lumottuna paikoilleni ja istuuduin hetken päästä penkille ikkunan alle.
En tiedä, oliko hän nähnyt minut, mutta kohta kun olin istuutunut, kuulin hänen laulavan erään romanssin kertosäkeitä, ja kukkanen putosi olkapäälleni. Se oli sama ruusu, jonka illalla olin nähnyt hänen povellaan. Otin sen käteeni ja vein sen huulilleni.
"Kuka siellä on? Tähän aikaan! Tekö?"
Ja hän mainitsi nimeni.