"Olette liian tulinen, hyvä herra. Rouva Pierson on vaikeasti sairaana ja minä pelkään, ettei hän voi ottaa teitä vastaan koko viikkoon."
Ja hän tervehti ja lähti.
Oli selvää, että asiassa piili jotain hämärää. Joko tahtoi rouva Pierson syystä tai toisesta olla minua tapaamatta tai toimi Mercanson omasta alotteestaan.
Annoin päivän mennä, mutta seuraavana aamuna seisoin rouva Piersonin ovella. Tapasin palvelijattaren, joka selitti, että hänen emäntänsä oli hyvän sairaana. Koetin tarjota tytölle rahaakin, mutta hän ei ottanut eikä enempää kuunnellut kysymyksiäni.
Paluumatkalla tapasin Mercansonin. Hänen ympärillään oli joukko lapsia hänen setänsä koulusta. Keskeytin hänet hänen seurustelussaan lasten kanssa ja sanoin että tahdoin puhua hänelle pari sanaa. Hän seurasi minua tielle, mutta siellä jouduin minä puolestani hämilleni, kun en tiennyt keinoa, millä saada pappia ilmaisemaan salaisuutensa.
"Hyvä herra, pyydän teitä minulle vilpittömästi sanomaan", puhuin hänelle, "oliko se mitä eilen minulle kerroitte täyttä totta vai piilikö sen alla jotain. Sitäpaitsi ei paikkakunnalla ole yhtään kunnollista lääkäriä, ja minulle on muutenkin hyvin tärkeää saada tietää, kuinka rouva Piersonin laita on."
Hän koetti keksiä kaikenlaisia verukkeita, väittäen, ettei hän tiennyt muuta kuin että rouva Pierson oli sairaana ja että hän oli lähettänyt hakemaan häntä pyytäen häntä ilmoittamaan minulle asiasta. Kuten hän olikin tehnyt. Kulkiessamme olimme joutuneet autioon paikkaan kylän yläpuolella. Kun näin etten päässyt pitkälle hänen kanssaan hyvillä puheilla ja kavaluudella, käännyin äkkiä häntä kohti ja tartuin hänen käsivarsiinsa.
"Mitä tämä tietää, hyvä herra? Aiotteko käyttää väkivaltaa?"
"En, mutta tahdon, että sanotte minulle totuuden."
"En pelkää ketään, ja olen jo sanonut teille mitä minulla oli sanottavana."