"Niin, te olette sanonut, mitä teille annettiin tehtäväksi sanoa, mutta ette sitä, mitä tiesitte. Rouva Pierson ei ole lainkaan sairas. Tiedän sen, olen siitä varma."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Palvelijatar on sen minulle sanonut. Mutta miksi sulkee hän minulta ovensa ja miksi on hän antanut teille tehtäväksi puhua siitä minulle?"
Mercanson näki samassa talonpojan, joka kulki ohi.
"Odottakaa Pierre", huusi hän, "minulla on jotain teille puhuttavaa."
Talonpoika tuli meidän luoksemme ja sitä oli pappi juuri tarkoittanut, koska hän arveli, etten todistajan läsnäollessa käyttäisi väkivaltaa. Hellitinkin otteeni, mutta niin pikaisesti, että hän horjahti ja löi selkänsä puuhun. Hän pui nyrkkiään ja lähti sanaakaan sanomatta.
Vietin koko viikon hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Kolme kertaa päivässä läksin rouva Piersonin luo ja joka kerta sain palata ovelta takaisin. Lopulta sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi, että minun tiheät käyntini herättivät juoruja kylässä ja pyysi minua sentähden käymään harvemmin. Muutoin ei sanaakaan Mercansonista eikä sairaudesta.
Tällainen varovaisuus oli niin outoa hänelle ja oli niin täydellisesti vastakkainen hänen tavalliselle ylpeälle välinpitämättömyydelleen, että minun oli vaikea uskoa silmiäni. Kun en kuitenkaan voinut keksiä mitään muutakaan selitystä hänen menettelylleen, kirjoitin hänelle, että tulisin tekemään kaikkeni totellakseni häntä. Tahtomattani tuli kuitenkin sanoihini jotain katkeraa.
Kun hän vihdoin antoi minulle luvan tulla luokseen, en mennyt vielä sovittuna hetkenä enkä lähettänyt kysymään hänen vointiaan, osottaakseni, etten uskonut hänen sairauteensa. En tiennyt, minkätähden hän siten työnsi minut luotaan, mutta tiesin olevani niin onneton, että toden teolla ajattelin tehdä lopun viheliäisestä elämästäni. Samoilin päivät päästään metsässä mitä surkuteltavimmassa tilassa ja eräänä päivänä tapasin hänet sattumalta sellaisella retkelläni.
Minulla oli tuskin rohkeutta pyytää häneltä selityksiä ja kun hän vastasi vältellen kysymyksiini, jätin minä koko aineen. Kulutin päiväni laskien, kuinka pitkä aika minulla ehkä vielä oli ensi tapaamiseemme. Kohta kun hänet näin, tunsin halua heittäytyä polvilleni hänen eteensä ja kertoa hänelle tuskistani. Ajattelin, ettei hän voinut olla tunteeton kärsimyksilleni, mutta samalla muistin, kuinka ankarasti hän oli kohdellut minua ensimäisen tunnustukseni jälkeen, ja mieluummin olisin kuollut kuin saattanut itseni uudelleen vaaraan menettää hänet.