Tuskani, jota minun ei edes ollut lupa näyttää, turmeli kokonaan terveyteni. Ainoastaan vaivoin jaksoin laahautua hänen asunnolleen, ja joka kerta kun sieltä lähdin, olin niin syvän mielenliikutuksen vallassa kuin jos en enää koskaan saisi häntä nähdä.
Myöskin hän oli minua kohtaan toisenlainen kuin ennen. Hän puhui matkasuunnitelmistaan, kertoi keveällä tavalla halustaan jättää koko seutu, saattaen minut epätoivon valtaan. Jos hän hetkeksi luopui uudesta tavastaan ja oli luonnollisen sydämellinen kuten ennen, oli hän seuraavassa hetkessä jäätävän kylmä. Eräänä päivänä en enää voinut hillitä itseäni vaan heittäysin itkien hänen eteensä polvilleni. Näin hänen tahtomattaan kalpenevan. Ja kun lähdin, saattoi hän minut portille ja sanoi siellä: "Lähden huomenna Saint-Luce'en (se oli pienen naapurikylän nimi). Se on liian kaukana, jotta voisin kulkea sinne jalan. Tulkaa tänne ratsain huomenaamulla varhain, jollei teillä ole muuta tehtävää, ja lähtekää saattamaan minua."
Sanomattakin on selvä, että olin sovittuna aikana määräpaikalla. Kun illalla menin levolle, olin riemuissani hänen sanoistaan, mutta ratsastaessani aamulla kotoa, valtasi vastustamaton suru mieleni. En voinut vapautua siitä ajatuksesta että hän ainoastaan julmasta oikusta taas otti minut seuralaisekseen yksinäisille vaelluksilleen, koska hän ei rakastanut minua. Hän tiesi, kuinka syvästi minä kärsin. Miksi tahtoi hän koetella itsehillitsemiskykyäni, jollei hän ollut itse muuttanut mieltään?
Nämä ajatukset, jotka vastustamattomasti tulivat mieleeni, saivat minut aivan suunniltani. Kun hänen noustessaan hevosen selkään pidin hänen jalkaansa kädessäni, löi sydämeni kiivaasti — en tiedä rakkaudestako vai vihasta. "Jos hän itse on minusta huvitettu", ajattelin, "miksi kaikki tämä pidättyväisyys, jos kaikki taas on vain teeskentelyä, menee hän todella liian pitkälle."
Sellaisia olemme me miehet. Ensi sanoistani hän huomasi, etten käyttäytynyt kuten tavallisesti ja että kasvoni olivat muuttuneet. Olin vaiti pitkät ajat ja pysyttelin tien toisella puolen. Niin kauan kuin olimme lakeudella näytti hän hyvin tyyneltä ja käänsi vain joskus päätään nähdäkseen, että minä seurasin häntä, mutta kun olimme tulleet metsään ja hevosemme alkoivat käydä pimeitä varjoisia polkuja, näin hänen äkkiä alkavan vavista. Hän pidätti hevostaan, ikäänkuin odottaakseen minua — sillä pysyttelin vähän matkaa hänen takanaan — mutta kun tulin hänen rinnalleen, pani hän taas hevosensa nelistämään. Pian laski tie kuitenkin alas jyrkkää rinnettä, joten meidän täytyi ajaa käyden. Olin aivan hänen rinnallaan. Molemmat katsoimme alas. Silloin tartuin hänen käteensä.
"Brigitte", sanoin hänelle, "olenko väsyttänyt teitä valituksillani? Joka kerta kun olen lähtenyt teidän luotanne, olen toivottanut itselleni kuolemaa. Kahden kuukauden aikana olen hukannut voimani, leponi, toivoni, mutta teidän on myönnettävä, etten ole puhunut teille sanaakaan onnettomasta rakkaudestani, joka minut hivuttaa kuolemaan. Nostakaa silmänne! Ettekö tiedä, onko minun teille se sanottava, että kärsin ja kulutan yöni itkien. Ettekö koskaan ole metsän yksinäisyydessä tavannut onnetonta miestä istumassa pää käsien varassa? Ettekö koskaan ole tavannut kyyneleitä kanervikossa? Katsokaa minua, katsokaa näitä vuoria — ettekö muista, että rakastan teitä? Nämä mykät todistajat, nämä louhikot, nämä puut ja pensaat sen tietävät. Minkätähden olette ottanut minut mukaanne näiden rakkauteni todistajien eteen? Enkö jo ole kyllin surkuteltava? Enkö ole osottanut tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, enkö ole ollut tarpeeksi tottelevainen? Tahdotteko asettaa minut vielä kovemmalle koetukselle? Mutta mikä on rikokseni, josta minua niin julmasti rangaistaan?"
"Palatkaamme takaisin, saattakaa minut kotia", sanoi hän.
Tartuin hänen hevostaan suitsista.
"Ei!" huudahdin minä. "Olen puhunut. Jos palaamme takaisin, tiedän, että menetän teidät. Arvaan, mitä kotia päästyänne minulle sanotte. Te olette jännittänyt kärsivällisyyttäni äärimmilleen ja tahallanne lisännyt tuskaani, saadaksenne oikeuden karkottaa minut luotanne. Olette väsynyt surulliseen ihailijaanne, joka kärsii valittamatta ja joka nöyrästi tyhjentää sen katkeran kalkin, jonka hänelle niin ylenkatseellisesti ojennatte. Te tiesitte, että kahden teidän kanssanne tässä metsässä, tässä yksinäisyydessä, jossa rakkauteni on syntynyt, en enää voisi vaieta. Te olette halunnut, että teitä loukkaisin. Menetän teidät mieluummin. Olen kärsinyt kyllin, olen itkenyt kyllin, olen kyllin kauan kätkenyt sydämeeni hullun kalvavan rakkauteni! Olette jo ollut, kyllin julma minua kohtaan!"
Kun näin hänen aikovan hypätä hevosensa selästä, tartuin hänen vyötäiseensä ja painoin huuleni hänen huuliaan vastaan. Hän kalpeni, hänen silmänsä sulkeutuivat, hän päästi suitset käsistään ja liukui maahan.