"Niin. Kerroin sen olevan Stradellasta, kuullakseni mitä siitä pitäisit. Minulla ei koskaan ole tapana soittaa omia kappaleitani, mutta tahdoin kerran koettaa, ja sinä näet, että olen onnistunut, koska olet antanut pettää itseäsi."
Kuinka me miehet olemme omituisia! Mitä viattomampaa saattoi ajatella kuin tuo hänen pieni kepposensa. Pieni lapsi olisi voinut sen keksiä hämmästyttääkseen opettajaansa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, kun hän kertoi minulle asiasta, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut vettä niskaani ja minun kasvojenilmeeni muuttui kokonaan.
"Mikä sinun on?" kysyi hän. "Mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään. Soita minulle vielä kerran tuo aaria."
Sillä aikaa kuin hän soitti, kuljin edes takaisin huoneessa. Pyyhin otsaani kädelläni ikäänkuin karkoittaakseni ikävän ajatuksen, poljin jalkaa ja kohotin olkapäitä omalle hulluudelleni. Lopulta istuuduin lattialle pudonneelle tyynylle. Hän tuli luokseni. Kuta enemmän koetin vastustaa synkkää mielialaani, sitä pimeämmäksi kävi sisässäni.
"Voitko todella valehdella niin hyvin?" sanoin hänelle. "Tuo aaria on siis sinulta — sinun on niin helppo valehdella."
Hän katsoi minuun hämmästyneenä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän. Syvä levottomuus kuvastui hänen piirteissään. Varmaankaan ei hän voinut pitää minua kyllin hulluna todella moittiakseni niin viatonta leikkiä, mutta hän näki, että olin tullut alakuloiseksi, ja mitä pienempi siihen oli syy, sitä enemmän se häntä huolestutti. Hän näytti hetken ajan uskovan, että minä puolestani laskin leikkiä, mutta kun hän näki minun käyvän yhä kalpeammaksi ja olevan valmis pyörtymään, istui hän kuin kivettynyt, etukumarassa, huulet avoinna. "Jumala taivaassa!" huudahti hän. "Onko tämä mahdollista?"
Sinä hymyilet varmaan, lukijani, mutta minä vapisen vielä kirjoittaessani näitä rivejä. Onnettomuuksilla on samoinkuin taudeilla merkkinsä; ja aavalla merellä ei mikään ole pelottavampaa kuin pieni musta pilkku taivaanrannassa.
Kun päivä alkoi nousta, veti Brigitte esiin pienen valkean puisen pöydän keskelle huonetta ja katti sen illallista tai oikeammin aamiaista varten, sillä linnut lauloivat jo ja mehiläiset surisivat ikkunan alla. Hän oli itse valmistanut koko aterian enkä minä juonut pisaraakaan, ennen kuin hän ensin oli vienyt maljani huulilleen. Sinertävä valo, joka tunkeutui huoneeseen kirjavien uudinten läpi, loisti hänen kauniilla kasvoillaan ja suurissa, hiukan väsyneissä silmissään. Hän tuntui uniselta ja antoi, minua suudellessaan, päänsä vaipua olkaani vasten, kuiskaten korvaani tuhansia rakkauden sanoja.
En voinut vastustaa tätä suloista antautumusta ja sydämeni aukeni uudelleen ilolle. Luulin olevani täydellisesti vapaa siitä pahasta unesta, jota juurikaan olin nähnyt ja pyysin häntä antamaan anteeksi hulluuteni, jota en itsekään voinut selittää. "Rakkaani", sanoin hänelle sydämeni pohjasta, "olen pahoillani että olen syyttä moittinut sinua viattomasta leikistä, mutta jos sinä rakastat minua, niin älä koskaan valehtele minulle, älä pienimmissäkään seikoissa. Valhe on minulle kauhistus, en voi sitä sietää."