Hän paneutui levolle. Kello oli kolme aamulla ja sanoin, että tahdoin jäädä hänen luokseen, kunnes hän oli nukkunut. Näin hänen kauniiden silmiensä sulkeutuvan, kuulin hänen hymyillen toistelevan jotakin unessaan, kun kumarruin hänen päänalaisensa yli ja painoin hänen huulilleen lähtösuudelman. Viimein lähdin levollisena ja kevein mielin, luvaten itselleni, että nauttisin onnestani antamatta tästälähin minkään itseäni häiritä.

Mutta jo seuraavana päivänä sattui, että Brigitte sanoi minulle: "Minulla on suuri kirja, johon kirjoitan kaikki ajatukseni; tahdon näyttää sinulle sen, että saat nähdä mitä olen sinusta ajatellut ensi kohtaamisestamme lähtien."

Luimme yhdessä sen mikä koski minua ja lisäsimme lukemaamme satoja hulluja päähänpistoja. Sen jälkeen aloin välinpitämättömästi selailla kirjaa. Äkkiä sattui silmiini suurilla kirjaimilla piirretty lause. Luin muutamia sanoja, jotka tuntuivat jotenkin merkityksettömiltä ja aioin jatkaa, kun Brigitte keskeytti minut, sanoen: "Älä lue sitä."

Heitin kirjan lähellä olevalle tuolille. "Se on totta", sanoin, "en tiennyt mitä tein."

"Otatko taas tämänkin vakavasti?" sanoi hän nauraen, nähdessään alakuloisuuteni. "Ota tämä kirja, minä tahdon, että luet sen."

"Älkäämme puhuko siitä. Mitä voisinkaan siitä löytää, joka minua koskisi. Sinun salaisuutesi kuuluvat sinulle itsellesi, rakkaani."

Kirja jäi tuolille, mutta minun oli vaikea saada silmiäni siitä. Olin äkkiä kuulevinani äänen korvissani ja näkevinäni edessäni Desgenais'n kuivat kasvot jäisine hymyineen. "Mitä on Desgenais'lla täällä tekemistä", kysyin itseltäni, ikäänkuin todella olisin hänet nähnyt. Hän oli ollut edessäni sellaisena kuin hänen muistan olleen eräänä iltana luonani, istuen lamppuni ääressä ja saarnaten terävällä äänellä elostelija-moraaliaan.

Silmäni lepäsivät yhä kirjalla, ja muistiini kohosi epäselvänä joitakin kerran kuultuja ja sittemmin unohtuneita sanoja, jotka olivat ahdistaneet sydäntäni. Epäilyksen henki häälyi pääni päällä, se vuodatti vereeni pisaran myrkkyään. Sen höyryt nousivat aivoihini ja minä horjahdin kuin alkavassa juopumuksessa. Mikä oli se salaisuus, jonka Brigitte minulta kätki. Tiesin hyvin, että olisin voinut kumartua, ottaa kirjan käteeni ja aukaista sen — mutta mistä kohdasta, kuinka löytäisin sen sivun, jonka sattuma oli minulle paljastanut?

Ylpeyteni ei sitäpaitsi sallinut, että olisin tarttunut kirjaan — niin, oliko se todella ylpeyteni? "Jumalani", sanoin ahdistavan tuskan vallassa, "onko ihmisen menneisyys siis haamu, joka voi nousta haudastaan? Minä onneton, enkö siis voi rakastaa?"

Kaikki halveksivat ajatukseni naisista, kaikki ivalliset ja pisteliäät lauseet, joita olin naisista käyttänyt kuin ulkoläksynä hurjistelujeni aikana, tulivat mieleeni. Ja omituista! Ennen en niitä itse todella uskonut, nyt tuntui minusta, että ne olivat tosia tai ainakin olivat olleet sitä.