Oli sunnuntaipäivä. Kun ajoimme kylätietä pitkin, pysähdytti Brigitte vaunumme tervehtiäkseen ohikulkevia ystävättäriään, terveitä ja reippaita maalaistyttöjä, jotka olivat matkalla kylätansseihin. Kauan aikaa vielä heistä erottuamme istui hän kurkoittuen ulos vaunujen ikkunasta; hänelle olivat hänen pienet sunnuntai-tanssiaisensa käyneet rakkaiksi — ja hän vei nenäliinan silmilleen.
Tapasimme prefektin luona rouva Danielin koko loistossaan. Pyysin häntä niin usein tanssiin, että se herätti huomiota; sanoin hänelle joukon kohteliaisuuksia ja hän vastasi niihin niin hyvin kuin taisi.
Brigitte istui meitä vastapäätä. Hän ei saanut silmiään eroon meistä. On vaikeata sanoa mitä tunsin: samalla kertaa iloa ja tuskaa. Näin selvästi, että hän oli mustasukkainen, mutta en siitä välittänyt, koetin vain antaa hänelle vielä enemmän syytä siihen.
Odotin, että hän paluumatkalla nuhtelisi minua, mutta hän ei sanonut mitään, vaan pysyi mykkänä ja synkkänä sekä seuraavan että vielä sitä seuraavan päivän. Kun tulin hänen luokseen, tuli hän minua vastaan ja suuteli minua; sen jälkeen asetuimme istumaan vastakkain, molemmat ajatellen omia asioitamme ja vaihtaen vain muutamia merkityksettömiä sanoja. Vasta kolmantena päivänä hän puhui, puhkesi katkeriin nuhteihin, sanoen että käytökseni oli selittämätön, ja ettei hän voinut muuta uskoa kuin etten rakastanut häntä; hän sanoi lisäksi, ettei hän enää voinut tällaista elämää kestää ja että hän mieluummin tekisi mitä hyvänsä kuin kärsisi edelleen oikkujani ja kylmyyttäni. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja olin jo valmis pyytämään häneltä anteeksi, kun hän lausui muutamia niin katkeria sanoja, että ylpeyteni nousi niitä vastaan. Vastasin hänelle samassa äänilajissa ja riitamme tuli vielä väkivaltaisemmaksi. Sanoin hänelle, että oli naurettavaa, etten voinut herättää rakastajattaressani niin paljon luottamusta, että tämä olisi uskonut minuun jokapäiväisimmissä asioissa. Sanoin edelleen, että rouva Daniel oli hänelle vain tekosyy, että hän aivan hyvin tiesi, etten vakavasti ajatellut tuota naista ja että hänen teeskennelty mustasukkaisuutensa ei ollut muuta kuin tavallista vallanhimoa ja että hän, muutoin, jos hän oli kyllästynyt elämään kanssani, saattoi sen lopettaa koska tahansa.
"Olkoon niinkuin sanot", vastasi hän. "Minä en myöskään tunne sinua entiseksi sitten kuin tulin omaksesi. Olet varmaankin näytellyt saadaksesi minut uskomaan, että rakastit minua; nyt olet väsynyt osaasi, etkä halua muuta kuin tehdä minulle pahaa. Sinä epäilet jokaisesta joutavasta sanasta, jonka satut kuulemaan, minun pettävän sinua ja minulla ei ole oikeutta kärsiä loukkauksesta, jonka ehdoin tahdoin teet. Et ole enää se mies, jota rakastin."
"Minä tunnen sinun kärsimyksesi", vastasin minä puolestani. "Ne uudistuvat joka askeleelta, jonka otan. Minulla kai ei ole kohta oikeutta puhua kenenkään muun kuin sinun kanssasi. Teeskentelet olevasi loukattu, saadaksesi itse minua loukata, syytät minua tyranniksi, tehdäksesi itse minut orjaksesi. Koska häiritsen sinun rauhaasi, niin jää hyvästi! Et ole minua enää näkevä."
Erosimme vihoissamme enkä nähnyt häntä kokonaiseen päivään. Seuraavan päivän iltana valtasi minut sellainen surumielisyys, etten voinut sitä vastustaa. Puhkesin itkemään ja syytin itseäni kaikesta mitä olin tehnyt. Sanoin itselleni että olin hullu, vaarallinen hullu, joka tuotin kärsimyksiä hienoimmalle ja parhaimmalle olennolle maailmassa. Juoksin hänen luokseen heittäytyäkseni hänen jalkoihinsa.
Tullessani puutarhaan näin, että hänen huoneensa oli valaistu ja epäilys iski päähäni. "Hän ei odota minua tähän aikaan", ajattelin. "Kuka tietää, mitä hän tekee? Kun lähdin eilen hänen luotaan, olivat hänen silmänsä tulvillaan kyyneliä; ehkä tapaankin hänet nyt laulavana, ajatellen kaikkea muuta paitsi minua. Ehkäpä hän juurikään valmistaa peilin edessä pukuaan, kuten edellinen rakastajattareni. On parasta, että hiivin hiljaa sisään, nähdäkseni miten asiat ovat."
Lähestyin Brigitten huonetta varpaillani kulkien ja kun ovi sattumalta oli raollaan, saatoin nähdä Brigitten ilman että paljastin itseäni.
Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti samaan kirjaan, joka ensiksi oli herättänyt epäluuloni häntä kohtaan. Vasemmassa kädessään oli hänellä pieni puulipas, jota hän silloin tällöin hermostuneesti vavisten katsoi. Oli jotain selittämättömän kaameaa siinä hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa. Hänen kirjoituslaukkunsa oli avoinna ja siinä näkyi papereita, jotka tuntuivat juuri järjestetyiltä.