Toisinaan painaessa hatun päähäni lähteäkseni Brigitten luo, katselin peiliin ja puhuin itsekseni: "Eipä ole sattunut hullummin! Kaiken kaikkiaan on minulla kaunis rakastajatar; hän on antautunut vanhalle hurjistelijalle — pitäköön hyvänään!" Tulin sisään hymy huulilla ja heittäysin nojatuoliin väsähtäneen ja välinpitämättömän näköisenä. Brigitte tuli luokseni suurine helline ja levottomine silmineen, tartuin hänen pieniin valkeihin käsiinsä ja vajosin loppumattomiin mietelmiin.
Kuinka kutsua sitä, millä ei ole nimeä? Olinko hyvä vai paha? Olinko epäluuloinen vai olinko hullu? Ei auta sitä miettiä, parasta on kulkea eteenpäin — mikä kerran oli olemassa, sitä ei saanut olemattomaksi.
Naapuruudessamme asui nuori rouva nimeltä Daniel. Häneltä ei puuttunut kauneutta, vielä vähemmän kiemailuhalua. Vaikka hän oli köyhä tahtoi hän käydä rikkaasta. Hänellä oli tapana tulla iltapäivin luoksemme pelaamaan korttia ja pani aina suuria summia peliin, vaikk'ei hänellä olisi ollut varaa mitään menettää. Hän lauloi niinikään, vaikk'ei hänellä ollut ääntä. Pakoitettuna asumaan tässä syrjäisessä kylässä, minne epäsuopea kohtalo oli hänet viskannut, vaivasi häntä loputon huvitteluhalu. Hän ei puhunut muusta kuin Parisista, missä pistäymältä käväisi pari kertaa vuodessa, ja hän tahtoi seurata viimeistä muotia, missä suhteessa Brigitte häntä parhaansa mukaan auttoi, säälin hymy huulilla. Hänen miehensä oli virkamies veronkantovirastossa; suurina juhlina vei hän vaimonsa maakunnan pääkaupunkiin, missä pikku rouva, puettuna kaikkiin koristuksiinsa tanssi sydämensä pohjasta paikkakunnan upseerien kanssa virastonpäällikön vieraskutsuissa. Hän palasi näiltä matkoiltaan silmät säteilevinä ja jäsenet hellinä ja kiiruhti kohta meille kertomaan valtauksistaan ja sydänhaavoista, joita hän oli saanut aikaan. Lopun ajastaan kulutti hän lukemalla romaaneja välittämättä vähääkään taloudenpidosta kodissaan, joka olikin pahassa epäjärjestyksessä.
Joka kerta kun hänet näin, käytin tilaisuutta tehdäkseni hänestä pilaa, sillä en tiennyt mitään hullunkurisempaa kuin se elämä, jota hän oli viettävinään. Keskeytin hänen selontekonsa juhlista tiedustelemalla uutisia hänen miehestään ja hänen appi-isästään, joita hän inhosi sydämensä pohjasta, edellistä siksi että hän oli hänen miehensä, jälkimäistä siksi että hän oli vain talonpoika. Lyhyesti, emme koskaan tavanneet toisiamme, riitelemättä jostakin.
Pahoina päivinäni rupesin liehittelemään tuota naista kiusotellakseni Brigitteä. "Katsohan rouva Danielia", sanoin Brigittelle, "kuinka hän ymmärtää asettaa elämänsä. Hän olisi varmaan, iloinen kun hän on aina, viehättävä rakastajattarena." Niin aloin laulaa hänen ylistystään: hänen joutavat jaarittelunsa muuttuivat henkeväksi, huolettomaksi keskusteluksi, hänen turhamaisuutensa muuttui luonnolliseksi haluksi olla viehättävä. Minkä hän taisi sille, että hän oli köyhä? Hän ei ajatellut muuta kuin huvituksia ja hän tunnusti sen avoimesti; hän ei itse pitänyt mitään siveyssaarnoja eikä halunnut kuulla toisten pitävän. Menin niin pitkälle, että sanoin Brigittelle, että hänen pitäisi ottaa esimerkkiä tuosta naisesta, ja että juuri sentapaiset naiset minua miellyttivät.
Rouva Daniel parka huomasi Brigitten silmissä surullisen ilmeen. Hän oli itse asiassa omituinen olento, yhtä hyvä ja vilpitön, kun hänet sai luopumaan hullutuksistaan, kuin hän oli mieletön silloin, kun hänellä oli ne päässään. Hän tekikin jotain, joka oli täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisen olentonsa kanssa, s.o. jotain samalla kertaa hyväsydämistä ja tyhmää. Eräänä kauniina päivänä, kun he olivat kahden kävelyllä, heittäysi hän Brigitten käsivarsiin ja sanoi huomanneensa minun alkaneen häntä liehitellä ja sanoa hänelle seikkoja, joiden tarkoituksesta ei voinut olla epäilystä, mutta hän sanoi myöskin tietävänsä minun olevan toisen rakastajan ja että hän, mitä tapahtuikin, ennen kuolisi kuin turmelisi ystävättärensä onnen. Brigitte kiitti häntä, ja kun rouva Daniel näin oli rauhoittanut omaatuntoaan, saattoi hän taas turvassa suunnata minuun vietteleviä katseitaan.
Kun rouva Daniel oli illalla lähtenyt, kertoi Brigitte minulle ankaralla äänellä, mitä kävelyllä oli tapahtunut ja pyysi minua säästämään häneltä tulevaisuudessa sellaiset nöyryytykset. "Ei siksi", sanoi hän, "että kiinnittäisin asiaan huomiota tai uskoisin että se on muuta kuin leikkiä, mutta jos todella rakastat minua, niin näyttää minusta tarpeettomalta, että annat kolmannen henkilön tietää, ettet tee sitä joka päivä."
"Onko mahdollista", vastasin minä nauraen, "että otat vakavasti tuollaisia asioita? Näethän selvästi, että teen pilaa saadakseni ajan kulumaan."
"Ah, ystäväni, ystäväni", sanoi Brigitte, "on onnetonta, jos täytyy koettaa saada aikansa kulumaan."
Muutaman päivän päästä ehdotin itse että lähtisimme maaherran kutsuihin näkemään rouva Danielin tanssia. Hän suostui vastenmielisesti. Kun hän viimeisteli pukuaan, seisoin kamiinin ääressä ja moitin häntä siitä, että hän oli menettänyt entisen iloisuutensa. "Mikä sinun on", kysyin häneltä — vaikka tiesin sen kyllä hyvin. "Miksi tuo murheellinen hahmo? Tahtoisit kai, että olisimme aina kahden. Se käy ikäväksi ajanpitkään. Ennen olit paljon iloisempi ja avonaisempi. Ei ole todellakaan hauskaa minun nähdä, minkälaiseksi olen sinut muuttanut. Mutta sinä oletkin kuin luotu elämään luostarissa."