Kuten sinkki, joka nostetaan sinisistä malmisuonista päivänvaloon ja viedään neitseellisen kuparin läheisyyteen, alkaa säteillä, niin heräsi Brigitten suudelmista vähitellen kaikki mikä minulla oli sydämessäni. Niin pian kuin tulin hänen läheisyyteensä, huomasin minä mitä olin.
Toisinaan olin aamusta lähtien omituisessa mielentilassa, jota on vaikea määritellä. Heräsin uupuneena kuin mies, joka edellisenä iltana on liiaksi harrastanut pöydän nautintoja. Kaikki ulkonaiset vaikutelmat olivat minusta sietämättömän väsyttävät, kaikki tunnetut esineet suututtivat minua; jos puhuin, tein sen ainoastaan ivatakseni mitä toiset sanoivat tai mitä itse ajattelin. Maaten pitkänäni sohvalla, ikäänkuin kykenemättömänä liikkumaan, keksin kaikkia mahdollisia esteitä retkille, joita edellisenä päivänä olimme yhdessä suunnitelleet. Kaivoin muistostani mitä hyvinä hetkinäni olin syvimmin tunnettua ja vilpittömintä sanonut rakkaalle Brigittelle, enkä ollut ennen tyytyväinen, ennenkuin olin ivallisilla kokkapuheillani myrkyttänyt näiden onnellisten päivien muiston. "Etkö voi jättää minulle minun muistojani?" kysyi Brigitte suruissaan. "Jos sinussa on kaksi niin erilaista olentoa, niin etkö voi, kun huonompi nostaa päänsä, unohtaa paremman?"
Kärsivällisyys, jota Brigitte osotti käytöstäni kohtaan, lisäsi vielä synkkää iloisuuttani. On omituista, että mies kärsiessään tahtoo myöskin saada sen, jota rakastaa, kärsimään. Sellainen voimattomuus omaan itseensä nähden — kurjin kaikista taudeista! Onko olemassa mitään julmempaa naiselle, kuin kuulla miehen, joka juuri on eronnut hänen sylistään, pilkkaavan heidän onnellisten rakkausöidensä pyhimpiä salaisuuksia? Hän ei kuitenkaan paennut minua, vaan istui vierelläni, nojautuneena ompeluksensa yli, sillä aikaa kuin minä katkeran iloisella tavallani pilkkasin rakkautta ja sallin suuni joka vielä oli kostea hänen suudelmistaan lausua hulluja sadatteluja.
Sellaisina päivinä tunsin, vastoin tavallisuutta, halua puhua Parisista ja esittää hurjistelevaa elämääni siellä parhaana maailmassa. "Sinä olet pyhimys", sanoin nauraen Brigittelle, "etkä tiedä mitä se on. Ne vasta miehiä, jotka eivät välitä mistään ja jotka rakastavat uskomatta rakkauteen." Sillä tavallahan sanoin, etten itse siihen uskonut!
"Hyvä", vastasi Brigitte, "opeta minua aina sinua miellyttämään. Olen ehkä yhtä kaunis kuin ne rakastajattaret, joita kaipaat, ja jollei minulla olekaan heidän kykyään sinua huvittaa, niin en pyydä parempaa kuin saada sitä oppia. Ole kuin et rakastaisi minua ja salli minun rakastaa sinua ilmaisematta sitä sinulle. Jos olen uskovainen kirkossa, olen sitä myöskin rakkausasioissa. Mitä on minun tekeminen, saadakseni sinut siitä vakuutetuksi?"
Yht'äkkiä asettui hän peilin eteen, pukeutui keskellä päivää kuin tanssiaisia varten, teeskenteli tavalla, jota hän todellisuudessa ei kärsinyt, koetti tapailla samaa äänilajia kuin minäkin ja hyppi nauraen ympäri huonetta. "Olenko nyt sinun mieleesi?" kysyi hän. "Ketä minä mielestäsi muistutan vanhoista rakastajattaristasi? Olenko kyllin kaunis voidakseni saada sinut unohtamaan, että voi vielä uskoa rakkauteen? Enkö ole välinpitämätön kaikesta?" Mutta kesken tätä teeskenneltyä iloisuutta näin hänen kääntävän minulle selkänsä ja vaistomainen väristys pani kukat hänen hiuksissaan vapisemaan. Heittäysin hänen jalkoihinsa. "Lakkaa", sanoin hänelle, "sinä muistutat liiaksi sitä mitä tahdot matkia ja mistä kurjat huuleni ovat rohjenneet muistuttaa sinun läsnäollessasi. Ota pois nuo kukat, ota pois tuo puku. Huuhtokaamme tuo valheellinen ilo vilpittömyyden kyynelillä. Älä muistuta minua siitä, että olen vain tuhlaajapoika ja että mennyt elämäni on liiankin tarkkaan mielessäni."
Mutta tässä katumuksessakin oli jotain julmaa. Se osotti, että ne haamut, joita kannoin sydämessäni, olivat todellisia. Osottaessani inhoani entisyyttäni kohtaan, en tehnyt muuta kuin annoin hänen selvästi tietää, että hänen alistuvaisuutensa ja halunsa miellyttää minua kaikilla tavoilla vain herättivät minussa epäpuhtaita mielikuvia.
Ja se oli totta. Tulin Brigitten luo onnellisena, luvaten itselleni unohtaa hänen sylissään tuskani ja menneisyyteni, vannoin polvillani hänelle rakkautta ja ojensin kyynelet silmissä käsivarteni häntä kohti; silloin sattui, että hän teki jonkun määrätyn liikkeen, riisui pukunsa määrätyllä tavalla, sanoi jonkun määrätyn sanan tullessaan minua kohti, ja samassa muistui mieleeni joku ilotyttö, joka riisuessaan pukunsa ja lähestyessään vuodettani oli tehnyt saman liikkeen, sanonut saman sanan.
Poloinen rakastava olento! Kuinka mahdoitkaan kärsiä, nähdessäsi minun äkkiä kalpenevan, tuntiessasi ojennettujen käsivarsieni kuin elottomina putoavan hennolle olallesi, suudelman kuivuvan huulilleni, ja rakkaudesta kylläisen katseeni, tuon jumalaisen valon säteen, eksyvän suunnastaan kuin nuoli, johon tuuli on tarttunut! Ah, Brigitte, mitä kyyneltimantteja kimmelsikään silloin silmäluomissasi! Mitä taivaisen laupeuden aarteita ammensitkaan kärsivällisesti surullisesta säälivästä rakkaudestasi!
Näin vaihtuivat hyvät ja huonot päivät pitkän ajan kuluessa melkein säännöllisesti. Olin milloin kova ja ivallinen, milloin hellä ja herkkä, milloin kuiva ja ylpeä, milloin katuvainen ja alistuva. Desgenais'n hahmo, joka alussa oli ennustaen ilmestynyt eteeni, oli nyt alati ajatuksissani. Epäilykseni ja kylmyyteni päivinä niin sanoakseni seurustelin hänen kanssaan; ja usein kun olin ollut julman pilkallinen Brigitteä kohtaan, ajattelin mielessäni: "Jos hän olisi minun sijassani, olisi hän ollut vielä ivallisempi."