"Lue tuo", sanoi hän viimein. Astuin häntä kohti ja ojensin käteni.
"Lue, lue tuo", toisti hän jäisellä äänellä.
Pidin kirjeet käsissäni. Olin sillä hetkellä vakuutettu hänen viattomuudestaan ja omasta vääryydestäni ja tunsin syvää katumusta.
"Sinä muistutat minulle", jatkoi hän, "että en ole vielä kertonut sinulle elämäni tarinaa. Istu tuohon, niin saat kuulla. Sitten aukaiset nuo laatikot ja luet kaikki mitä niissä on minun tai jonkun toisen kädellä kirjoitettua."
Hän istuutui ja osotti minulle tuolia. Näin kuinka vaikea hänen oli puhua. Hän oli kalpea kuin kuolema; hänen sanansa tulivat vaivoin kuuluviin hänen kokoonpuristetusta kurkustaan.
"Brigitte, Brigitte!" huusin minä, "taivaan nimessä, älä puhu! Jumala on todistajani, etten ole syntynyt sellaisena kuin minut nyt näet. En ole ollut koskaan elämässäni petollinen enkä epäluuloinen. Minut on turmeltu, sydämeni on väännetty sijoiltaan. Surullinen kokemus on vienyt minut pimeyteen ja vuoden aikaan en ole nähnyt muuta kuin pahaa täällä maan päällä. Jumala on todistajani, että tähän päivään saakka olen pitänyt itseäni mahdottomana mustasukkaisen epäjaloon, kurjaan osaan. Jumala on todistajani, että rakastan sinua ja että sinä olet ainoa, joka voit parantaa minut entisyydestäni. Olen tähän saakka ollut tekemisissä vain naisten kanssa, jotka ovat minut pettäneet ja jotka ovat arvottomia rakkauteen. Olen elänyt hurjistelijan elämää ja sydämeeni on jäänyt muistoja, jotka eivät koskaan kulu pois. Onko minun syyni, jos epämääräisimmätkin syytökset ja uskomattomimmatkin kulkupuheet panevat värisemään sydämeni, joka on vielä herkkä kaikelle, mikä muistuttaa tuskaa? Minulle on tänä iltana puhuttu miehestä, jota en tunne ja jonka olemassaolosta en ole edes mitään tiennyt; minun on annettu ymmärtää, että sinulla ja hänellä olisi jotain keskenäistä — kulkupuhetta, joka ei todista mitään. En tahdo sinulta mitään kysyä. Se on kiusannut minua, olen puhunut siitä sinulle ja loukannut sinua sillä syvästi. Mutta mieluummin kuin haluan lukea noita kirjeitä, tahdon heittää ne tuleen. Ah, rakkaani, älä nöyryytä minua, älä anna mitään selityksiä, älä rankaise minua siitä, että kärsin. Kuinka voisinkaan sydämeni sisimmässä uskoa, että sinä pettäisit minut? Sinä olet kaunis ja vilpitön; yksi ainoa sinun katseistasi, Brigitte, sanoo minulle enemmän kuin minun tarvitsee tietää rakastaakseni sinua. Jospa tietäisit mitä kauheita asioita, mitä inhottavaa petollisuutta onkaan kokenut lapsi, joka on edessäsi! Jospa tietäisit, kuinka häntä on kohdeltu, kuinka on pilkattu kaikkea, mikä hänessä on hyvää, kuinka hänelle on tyrkyttäen opetettu kaikkea, mikä voi johtaa epäilykseen, mustasukkaisuuteen ja epätoivoon! Ah, rakkaani, jospa tietäisit, kuka hän on, joka sinua rakastaa! Älä moiti minua, ole sääliväinen minua kohtaan; minun täytyy unohtaa, että maailmassa on muita olentoja kuin sinä. Kuka tietää mitä tuskia, mitä kauhun hetkiä minun vielä on koettava! En luullut, että niin kävisi, en luullut, että minun vielä olisi taisteltava itseni kanssa. Siitä lähtien kuin sinä olet minun, näen mitä olen tehnyt. Kun sinua suutelin, huomasin vasta, kuinka saastutetut huuleni olivat. Taivaan nimessä, auta minua elämään! Jumala on tarkoittanut minut paremmaksi."
Brigitte ojensi käsivartensa minua kohti ja hyväili minua hellästi. Hän pyysi minua kertomaan kaikki mikä oli antanut aihetta tähän surulliseen kohtaukseen. Kerroin hänelle vain, mitä Larive oli sanonut, mutta en uskaltanut tunnustaa, että olin myöskin kysynyt Mercansonilta. Hän tahtoi ehdottomasti, että kuulisin hänen selityksiään. Herra de Dalens oli rakastanut häntä, mutta hän oli hyvin kevyt ja epäluotettava mies. Rouva Pierson oli antanut hänen ymmärtää, että koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli herra Dalens'in muutettava puhetapaansa. Hän olikin siihen alistunut, mutta hänen käyntinsä olivat tulleet yhä harvinaisemmiksi ja lopulta lakanneet. Brigitte otti joukosta jotenkin tuoreen kirjeen ja ojensi sen minulle. En voinut olla punastumatta nähdessäni siinä todistuksen hänen puheensa todenperäisyydestä. Mutta hän sanoi antavansa minulle anteeksi ja määräävänsä ainoaksi rangaistuksekseni että kohta puhuisin hänelle, jos tulevaisuudessa joku seikka herättäisi minussa epäluulon häntä kohtaan. Rauhantekomme vahvistettiin suudelmalla ja kun aamun koittaessa lähdin talosta, olimme molemmat unohtaneet herra Dalens'in olemassa-olon.
II
Eräänlainen lisääntyvä velttous, jota joskus katkerat ilot elähdyttävät, on elostelijoille ominainen. Heidän elämänsä on oikkujen sarja, jossa ei mikään ole sovitettu ruumiin tarpeiden, vaan mielikuvituksen mukaan ja missä edellisen aina täytyy olla valmis tottelemaan jälkimäistä. Nuoruus ja tahdonlujuus voivat hetken ajan kestää hurjisteluissa; mutta luonto kostaa hiljaisuudessa, ja kun se huomaa, että sen voimien täytyy uudistua, kuolee tahto, saadakseen taas, voimien palattua, väärinkäyttää niitä.
Se jolla näin ollen ei ole kyllin voimaa tarttua kaikkeen minkä hän näkee ympärillään ja mikä vielä eilen häntä vietteli, ei voi muuta kuin hymyillä kyllästyksestä. Kaikki mitä hän ennen on halunnut, on hän tavoitellut väkivaltaisesti, hänen elämänsä on ollut kuumetta, ja hänen ruumiinsa on täytynyt elää väkijuomien, katunaisten ja unettomien öiden ilmakehässä. Väsymyksen ja kyllästyksen aikoina tuntee hän voimakkaammin kuin muut etäisyyden viettelystensä ja voimattomuutensa välillä ja voidakseen edellisiä välttää täytyy ylpeyden tulla avuksi ja saada hänet uskomaan, että hän halveksii niitä. Sentähden sylkee hän lakkaamatta elämänsä iloisimpia hetkiä ja sentähden kulkee hän palavan janon ja syvän kyllästyksen välitse, turhamaisuuden johdolla, kohti kuolemaansa.
Vaikka en enää ollut elostelija, sattui, että ruumiini äkkiä muistutti minun olleen sitä. On luonnollista, etten ollut sitä ennen huomannut. Suru, joka oli vallannut minut isäni kuoleman johdosta, oli saanut kaiken muun vaikenemaan. Niin oli äkkiä herännyt intohimoinen rakkauteni, mutta niin kauan kuin olin yksin, ei elämänväsymykselläni ollut mitään, jota vastaan taistella. Sille joka elää yksinäisyydessä on samantekevää, kuluvatko päivät iloisina vai surullisina.