"Mitä olet vastannut hänelle?"
"Olen vastannut kahdella kysymyksellä; Onko nainen kaunis? ja rakastatteko häntä? Jos rakastatte häntä, niin unohtakaa hänet; jos hän on kaunis ettekä rakasta häntä, niin pitäkää hänet huvinne vuoksi. Teillä on kyllä aikaa jättää hänet, jos olette vain kiintynyt hänen kauneuteensa, ja siinä suhteessa voi hän olla yhtä hyvä kuin joku toinenkin."
Kuullessaan minun puhuvan tällä tavalla, päästi Brigitte lapsen käden ja meni istuutumaan huoneen äärimmäiseen nurkkaan. Huoneessa ei ollut valkeaa. Kuu, joka valaisi sitä paikkaa, missä hän juuri oli istunut, heitti syvän varjon sohvalle, jonne hän oli vetäytynyt. Sanat, jotka olin lausunut, olivat niin kovat ja julmat, että ne kiusasivat minua itseäni ja sydämeni täyttyi katkeruudella. Lapsi huusi levottomana Brigitteä ja kävi vakavaksi katsoessaan meihin. Poikasen iloiset huudahdukset ja jokeltelut heikkenivät vähitellen, kunnes hän nukahti. Niin istuimme kaikki kolme ääneti, ja pilvi kulki kuun ohi.
Palvelustyttö tuli noutamaan lasta, ja sisään kannettiin tulta. Nousin paikoiltani ja Brigitte teki samoin, mutta hän vei molemmat kätensä sydämelleen ja putosi maahan vuoteensa viereen.
Kauhistuneena hyökkäsin hänen luokseen; hän ei ollut menettänyt tajuntaansa ja hän pyysi, etten kutsuisi ketään. Hän kertoi, että hänellä nuoruudestaan lähtien oli ollut sydämenkouristuskohtauksia, mutta etteivät ne merkinneet mitään ja ettei niitä vastaan ollut olemassa mitään keinoa. Olin polvillani hänen vieressään, hän ojensi hiljaa käsivartensa minua kohti. Tartuin hänen päähänsä ja painoin sen olkaani vasten. "Ah, ystäväni", sanoi hän, "surkuttelen sinua."
"Kuule minua", kuiskasin hänen korvaansa, "olen mieletön, mutta en voi mitään pitää sydämessäni. Kuka on tuo herra Dalens, joka asuu vuoristossa ja joka toisinaan tulee sinua tapaamaan?"
Hän näytti hämmästyneeltä kuullessaan minun lausuvan tuon nimen.
"Dalens", sanoi hän, "on mieheni ystävä." Hän katsoi minuun ikäänkuin lisätäkseen: mistä tämä kysymys? Minusta tuntui kuin hänen kasvonsa olisivat pimenneet. Purin huuleeni. "Jos hänellä on ollut aikomus minua pettää, tein tyhmästi puhuessani asiasta."
Brigitte nousi vaivaloisesti, tarttui viuhkaansa ja alkoi kulkea suurin askelin edes takaisin huoneessa. Hän hengitti kiivaasti; olin haavoittanut häntä. Hän ei hetken aikaan puhunut mitään, ja me vaihdoimme vain pari kylmää, melkein vihamielistä katsetta. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo, avasi yhden sen laatikoista, otti siitä silkkinyörillä sidotun kirjepinkan ja heitti sen sanaakaan sanomatta eteeni.
En katsonut häneen enkä hänen kirjeisiinsä; olin heittänyt kiven syvyyteen ja kuuntelin sen synnyttämää kaikua. Ensi kerran näin Brigitten kasvoilla haavoitetun ylpeyden ilmeen. Hänen silmissään ei enää ollut levottomuutta eikä sääliä, ja samoinkuin äsken olin tuntenut itseni toiseksi kuin ennen, samoin näin nyt hänessä aivan tuntemattoman naisen.