III
Nyt tahdon kertoa, miten itse sain tartunnan vuosisadan sairaudesta.
Se tapahtui illallispöydässä, naamiaishuvien jälkeen. Ympärilläni istuivat rikkaasti puetut ystäväni, ja joka suunnalla näkyi nuoria miehiä ja naisia, kauniita ja elämänhaluisia. Pöydällä komeilivat hienot ruokalajit, kristallimaljat ja kukkaset. Pääni yläpuolella pauhasi orkesteri ja minua vastassa, toisella puolen pöytää, istui rakastajattareni, ihastuttava olento, jota jumaloin.
Olin yhdeksäntoista vuotias. En ollut koskaan kokenut vastoinkäymisiä enkä sairautta. Luonteeni oli samalla kertaa ylpeä ja avoin ja toivo paisutti sydäntäni. Viini hehkui suonissani. Oli yksi noita ihania hetkiä, jolloin kaikki mitä näkee ja kuulee, puhuu rakastetusta. Koko luonto oli kuin kallis monisärmäinen kivi, jonka jokaisesta pinnasta loisti tuon salaperäisen nimi. Tunsin halua syleillä kaikkia, jotka hymyilivät ympärilläni, tunsin olevani veli kaikelle joka eli. Rakastettuni oli luvannut viettää yön kanssani ja minä vein hitaasti, häneen katsoen, maljan huulilleni.
Kun käännyin ottamaan lautasta, putosi haarukkani. Kumarruin nostamaan sen maasta ja kun en sitä kohta löytänyt, kohotin pöytäliinan kulmaa nähdäkseni paremmin. Silloin näin että rakastajattareni jalka lepäsi erään nuoren miehen jalalla, joka istui hänen vieressään. Heidän jalkansa olivat kuin yhteen punoutuneet ja aika ajoin hivelivät ne toisiaan hellästi.
Kun taas nousin istuvaan asentoon, olin täydellisesti kylmä. Pyysin toisen haarukan ja jatkoin ateriaani. Rakastajattareni ja hänen naapurinsa olivat myöskin aivan levolliset, he puhuivat keskenään vähän ja tuskin katsoivat toisiinsa. Nuori mies oli nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja puheli leikillisesti toisen naisen kanssa, joka näytteli hänelle kaulakoristettaan ja rannerenkaitaan. Rakastajattareni istui liikkumatta, silmät kaipuusta jäykkinä ja kosteina. Pidin heitä molempia silmällä aterian kestäessä enkä huomannut heidän liikkeissään tai heidän kasvoissaan mitään, joka olisi voinut ilmiantaa heitä. Kun oli päästy jälkiruokaan, annoin serviettini pudota lattialle ja kun kumarruin sitä ottamaan, näin heidät äskeisessä asennossa, hellästi toisiaan vasten puristuneina.
Olin luvannut rakastajattarelleni seurata häntä hänen asuntoonsa. Hän oli leski ja siis täydellisesti vapaa. Ainoastaan eräs vanha sukulainen asui hänen kanssaan, hänen turvanaan. Kun kuljin eteisen läpi, sanoi hän minulle: "Lähtekäämme, Octave, minä olen valmis." Puhkesin nauramaan ja jätin hänet sanaakaan sanomatta. Kuljettuani jonkun askelen asetuin istumaan kadun kulmaukseen. En tiedä mitä ajattelin, olin tullut kokonaan tyhjäksi rakastajattareni uskottomuuden tähden. En ollut koskaan ollut mustasukkainen hänelle enkä epäillyt häntä mistään. Mutta se, minkä olin juuri nähnyt, oli riittävä todistus. Oli kuin minua olisi lyöty nuijalla päähän, enkä muista hetkistä kadunkulmauksessa muuta kuin että katsoessani koneellisesti taivaalle, näin tähden putoavan ja otin juhlallisesti hatun päästäni tervehtiäkseni tuota hetken kipinää, jossa runoilijat näkevät häviävän maailman.
Tulin kotia levollisena ja tunteettomana, kokonaan kykenemättömänä ajattelemaan. Aloin riisuutua ja menin vuoteeseen. Mutta tuskin olin laskenut pääni patjalle, kun kaikki koston henget valtasivat minut sellaisella voimalla, että nousin äkkiä ja painauduin koko pituuttani seinää vasten ikäänkuin olisin muuttunut puuksi. Hyökkäsin sitten huutaen vuoteesta, käsivarret suorina, voimatta kulkea muuta kuin kantapäillä, kun varpaani olivat koukistuneet hermovedosta. Tässä tilassa vietin noin tunnin ajan, tylsänä ja kankeana kuin luuranko. Se oli ensimäinen raivokohtaukseni.
Mies, jonka olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani, oli läheisimpiä ystäviäni. Lähdin seuraavana päivänä hänen luoksensa, mukanani nuori asianajaja Desgenais. Hankimme pistoolit, yhden todistajan lisää ja ajoimme Vincennes'in metsään. Matkan kestäessä vältin puhumasta vastustajani kanssa tai häntä millään tavalla lähestymästä, ja siten pidin kurissa haluni lyödä häntä. Raivonpuuskat ovat mauttomia ja tarpeettomia, kun laki sallii todellisen taistelun. Mutta en voinut olla häntä silmilläni tarkastamatta. Hän oli lapsuudenystäviäni ja me olimme vuosien mittaan tehneet toisillemme monen monta palvelusta. Hän tunsi suhteeni rakastajattareeni ja oli monet kerrat selittänyt, että hän piti sellaisia suhteita pyhinä ja että hänelle olisi mahdotonta kilpailla ystävänsä kanssa, jos hän sattuisi rakastamaan samaa naista. Sanalla sanoen, olin täydellisesti luottanut häneen ja luulenpa, etten ole puristanut kenenkään ihmisen kättä sydämellisemmin kuin hänen.
Nyt katselin uteliain, ahnain silmin tuota miestä, jonka olin kuullut puhuvan ystävyydestä kuin jonkun antiikin urhon, ja jonka äsken olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani. Ensi kerran elämässäni näin todellisen hirviön ja mittailin häntä sentähden hurjin silmäyksin saadakseni selville kuinka hän oli luotu. Vaikka olin tuntenut hänet kymmenvuotiaasta lähtien ja elänyt hänen kanssaan mitä sydämellisimmässä sovussa ja ystävyydessä, tuntui minusta kuin en olisi koskaan ennen häntä nähnyt. Tahdon käyttää vertausta.