Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.
Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.
Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole olemassa Jumalaa."
Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä. Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät taisteluun vapaudestaan.
Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo: "Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä. Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"
Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?
Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?
Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä on onnettomuutemme syy.
Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.
Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle, lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia. Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä, muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte. Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen, mikä heitä lohdutti.