Siten puhuin itselleni; samassa sattuivat silmäni sohvankulmassa makaavaan pieneen juovikkaaseen pumpulipukuun, joka jo oli kokoonkääritty matkalaukkua varten. Se oli ollut yhden meidän onnenpäivämme todistaja. Kosketin sitä ja otin sen käteeni.
"Jättää sinut", sanoin, "jättää sinut! Sinä rakas vaate, tahdotko lähteä ilman minua?
"Ei, en voi lähteä Brigitten luota; tällä hetkellä olisi se raukkamaista. Hän on menettänyt tätinsä, hän on yksin maailmassa ja häntä ahdistavat tuntemattoman vihamiehen juorupuheet. Tuo mies ei voi olla kukaan muu kuin Mercanson, hän on varmaankin kertonut meidän keskustelustamme Dalens'ista, ja kun hän näki minun olevan mustasukkaisen, on hän arvannut loput. Hän on varmaankin se kyy, joka on ruiskuttanut myrkkyään rakkaan kukkaseni terälehdille. Ensi tehtäväni on rangaista häntä, sitten olen hyvittävä Brigittelle sen kärsimyksen, jonka olen hänelle tuottanut. Minä mieletön, ajattelen lähteä hänen luotaan, kun velvollisuuteni on pyhittää hänelle elämäni, sovittaa vääryyteni, hyvittää hänelle onnessa, huolenpidossa ja rakkaudessa kaikki kyynelet, jotka olen saanut vuotamaan hänen silmistään. Olen hänen ainoa turvansa maailmassa, hänen ainoa ystävänsä ja suojelijansa. Minun velvollisuuteni on seurata häntä maailman ääreen, tehdä ruumiistani hänelle suojelusmuuri, lohduttaa häntä sen johdosta, että hän on minua rakastanut ja antautunut minulle."
"Brigitte", huudahdin astuen huoneeseen, johon hän oli jäänyt, "odota hetkinen, kunnes palaan."
"Mihin aiot mennä?" kysyi hän.
"Odota minua", sanoin vain, "äläkä lähde ilman minua. Muista Ruthin sanoja: 'Minne sinä menet, sinne menen minäkin, sinun kansasi on oleva minun kansani, sinun Jumalasi on oleva minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä tahdon minäkin kuolla ja tulla haudatuksi samaan multaan'."
Lähdin hänen luotaan ja juoksin Mercansonin tykö. Minulle sanottiin, että hän oli lähtenyt kotoa; astuin sisään odottamaan.
Olin istuutunut huoneen nurkkaan, papin nahkatuoliin, hänen mustan epäsiistin pöytänsä eteen. Aikani alkoi tuntua pitkältä, kun mieleeni tuli kaksintaisteluni ensimäisen rakastajattareni takia.
"Sain pistoolinluodin nahkaani", ajattelin itsekseni, "ja jälestäpäin pidettiin minua naurettavana narrina. Mitä on minulla täällä tekemistä? Pappi ei ole suostuva taistelemaan; jos etsin riitaa hänen kanssaan, vastaa hän, että hänen papillinen pukunsa vapauttaa hänet velvollisuudesta kuulla minua, ja niin saa hän vaan hiukkasen lisää aihetta juoruihinsa, kun minä olen lähtenyt. Mitä meistä sitten on puhuttu? Mikä itse asiassa tekee Brigitten levottomaksi? Sanotaan, että hän menettää hyvän maineensa ja että minä rääkkään häntä ja että hän on kyllin tyhmä sitä kärsiäkseen. Sellaisia tyhmyyksiä, jotka eivät liikuta ketään! On parasta antaa ihmisten puhua; välittää juoruista on kurjaa ja antaa niille vain lisää pontta. Voiko estää maaseutulaisia askartelemasta naapuriensa asioilla? Tai voiko estää tekopyhiä naisia panettelemasta sitä, joka ottaa itselleen rakastajan? Kuinka voisi tehdä lopun yleisestä huhusta? Jos sanotaan, että minä pitelen pahoin rakastajatartani, niin on minun asiani todistaa kulkupuhe vääräksi näyttämällä, että kohtelen häntä toisin, eikä taisteluvaatimuksella. Olisi yhtä naurettavaa etsiä riitaa Mercansonin kanssa kuin lähteä joltakin seudulta sentähden, että siellä on joutunut juorupuheen esineeksi. Ei, meidän ei ole lähdettävä täältä; se olisi tyhmyyttä. Siten antaisimme vain lisää aihetta juoruihin. Meidän ei ole lähdettävä matkaan enempää kuin meidän on muutenkaan välitettävä kulkupuheista."
Palasin Brigitten luo. Puolen tunnin sisään muutin kolme kertaa mieltäni. Neuvoin häntä luopumaan matka-aikeistaan; kerroin hänelle myöskin mitä olin aikonut tehdä ja miksi olin sen jättänyt tekemättä. Hän kuunteli minua kärsivällisesti; kuitenkin sanoi hän tahtovansa lähteä. Tädin kuoleman jälkeen oli talo käynyt hänelle kammottavaksi. Kuitenkin onnistui minun lopulta saada hänet muuttamaan mieltään. Vakuutimme toinen toisellemme, että halveksimme maailman kulkupuheita ja ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota ja ettemme aikoneet muuttaa missään suhteessa jokapäiväisiä tapojamme. Vannoin hänelle, että rakkauteni oli lohduttava häntä kaikissa hänen suruissaan, ja hän oli uskovinaan sanojani. Sanoin hänelle, että minulle nyt oli käynyt täysin selväksi epäoikeutettu menettelyni, että käytökseni tästälähin oli oleva todistus katuvasta mielestäni, että tahdoin puhdistaa sydämeni kaikesta siitä hapatuksesta, mikä siinä vielä oli jälellä ja ettei hänen enää tarvinnut kärsiä, ei ylpeyteni enempää kuin oikkujenikaan takia. Ja surullisena ja kärsivällisenä, kädet kiedottuna kaulaani, taipui hän selvään oikkuun, jota itse pidin järjen kipinänä.