Kun saavuin Brigitten luo, oli hän hyvin levoton. Hänen tätinsä oli vaikeasti sairaana eikä hänellä ollut aikaa puhua kanssani kuin muutaman sanan. En saanut tavata häntä kokonaiseen viikkoon, mutta kuulin, että hän oli lähettänyt noutamaan lääkärin Parisista; lopulta sain eräänä päivänä sanan, että voin tulla hänen luokseen.

"Tätini on kuollut", sanoi hän, "olen kadottanut ainoan sukulaiseni maan päällä. Olen nyt yksin ja aion jättää tämän seudun."

"Enkö minä sitten ole mitään sinulle?"

"Kyllä, ystäväni. Sinä tiedät, että rakastan sinua ja usein luulen sinunkin rakastavan minua. Mutta kuinka voi ottaa sinua lukuun? Ah, olen rakastajattaresi, ilman että sinä olet rakastajani! Sinuun soveltuvat Shakespearen surulliset sanat: 'Tee itsellesi puku kirjavasta kankaasta, sillä sinun sydämesi muistuttaa tuhatväristä opaalia.' Ja minä, Octave, lisäsi hän näyttäen minulle surupukuaan, olen pyhittänyt itseni yhdelle värille enkä pitkään aikaan tule kantamaan muuta."

"Lähde täältä, jos tahdot. Tapan itseni tai seuraan sinua. Ah, Brigitte", lisäsin heittäytyen polvilleni hänen eteensä, "sinä olet siis tuntenut jääneesi yksin, kun näit tätisi kuolevan! Se on julmin rangaistus, minkä olet voinut minulle tuomita; en ole milloinkaan niin syvästi tuntenut, mikä onnettomuus rakkauteni on sinulle. Sinun täytyy karkoittaa tuo hirveä ajatus; olen sen ansainnut, mutta se tappaa minut. Ah, Jumalani, en siis mitään merkitsisi sinun elämässäsi tai merkitsisinkö vain sen kärsimyksen kautta, jota sinulle tuotan?"

"En tiedä, kuka meitä vakoilee", sanoi hän, "mutta viime aikoina on meistä levitetty omituisia huhuja täällä kylässä ja sen ympäristössä. Toiset väittävät, että syöksyn perikatoon ja syyttävät minua kevytmielisyydestä, toiset taas pitävät sinua tunnottomana ja vaarallisena miehenä. On päästy, en tiedä millä tavoin, salaisimpienkin ajatustemme perille; mitä yksin luulin tietäväni — sinun käytöksesi vaihtelevaisuuden ja ne surulliset kohtaukset, joihin se on antanut aihetta — kaikki on tunnettua. Täti parkani kertoi sen minulle; hän oli tiennyt sen kauan aikaa mitään minulle siitä mainitsematta. Ken tietää eikö se jouduttanut hänen loppuansa? Kun tapaan kylätiellä vanhoja ystävättäriäni, tervehtivät he minua kylmästi tai poistuvat, kun heitä lähestyn. Yksinpä talonpojantyttäreni, jotka pitivät niin paljon minusta, kohottavat olkapäitään, kun he sunnuntaitansseissa näkevät paikkani soittolavan juurella olevan tyhjän. Mistä tuo kaikki johtuu? Sinä ymmärrät sitä varmaan yhtä vähän kuin minä; mutta minun täytyy lähteä täältä, en voi sitä enää kestää. Ja lisäksi tämä kuolintapaus, tätini äkillinen ja kauhea tauti, ja ennen kaikkea tämä yksinäisyys! Rohkeuteni pettää. Ystäväni, ystäväni, älä jätä minua!"

Hän itki. Näin viereisessä huoneessa joukon hujan hajan heitettyjä vaatteita, matka-arkun lattialla ynnä muita merkkejä, jotka puhuivat lähtövalmistuksista. Oli selvää, että hän oli aikonut lähteä matkaan ilman minua kohta tätinsä kuoltua, mutta että häneltä oli puuttunut siihen voimia. Hän oli itse asiassa niin lamassa, että hän tuskin jaksoi puhua. Hänen asemansa olikin kauhea, ja minä olin sen sellaiseksi tehnyt. Hän ei ainoastaan ollut onneton, häntä loukattiin julkisesti, ja se mies, jonka olisi pitänyt olla hänen turvansa ja lohdutuksensa, tuotti hänelle vaan lisää huolta ja tuskaa.

Tunsin syvästi syyllisyyteni ja häpesin itseäni. Niin monen lupauksen, niin paljon kiihkeän odotuksen, niin monen toivomuksen jälkeen, olin siis saanut aikaan vain tämän — ja ainoastaan kolmen kuukauden kuluessa! Luulin omistavani aarteen sydämessäni, mutta siellä olikin vain katkeraa sappea, varjoa ja onnettomuutta sille naiselle, jota jumaloin. Ensi kerran näin itseni todella kasvoista kasvoihin. Brigitte ei moittinut minua mistään, hän oli tahtonut matkustaa, mutta ei voinut; hän oli valmis uudelleen kärsimään. Kysyin itseltäni, eikö minun pitänyt jättää häntä, eikö minun ollut paettava hänen luotaan ja vapautettava häntä siitä painajaisesta, joka oli häntä kiusannut.

Nousin ja menin viereiseen huoneeseen, missä istuin Brigitten matka-arkulle. Nojasin otsani käsiini ja istuin liikkumatta kuin kuollut. Näin ympärilläni puolitekoisia kääröjä, hujan hajan huonekaluille heitettyjä vaatteita. Ah, tunsin ne kaikki! Hellyyteni ulottui kaikkeen, joka oli kosketuksessa hänen kanssaan. Aloin muistella kaikkea pahaa, mitä olin saanut aikaan; näin Brigitten uudelleen käyskentelevän lehmuskujalla, valkean kauriin juostessa hänen jälessään.

"Millä oikeudella uskallat", huusin itselleni, "tulla tänne, kädelläsi koskea tuohon naiseen? Kuka on antanut sinulle luvan tuottaa hänelle kärsimyksiä? Sinä järjestät tukkasi peilin edessä ja lähdet itsetyytyväisenä surevan rakastajattaresi luo; sinä heittäydyt samoille tyynyille, joilla hän on rukoillut sinun ja itsensä puolesta ja kosketat huolettomasti hänen hentoja käsiään, jotka vielä värisevät. Sinä osaat hyvin kiihottaa voimattomia aivoja ja rakkausinnoissasi puhut eräänlaisella lämmöllä kuin asianajaja, joka astuu silmät punaisina oikeussalista, missä hän on joutunut häviölle. Sinä näyttelet tuhlaajapojan osaa, sinä leikittelet kärsimyksillä, sinä murhaat neulanpistoilla. Mitä olet sanova Jumalalle, kun tekosi on täyttynyt? Mitä on tuleva naisesta, joka sinua rakastaa? Minne sinä liu'ut, minne putoat, sillä aikaa kun hän nojautuu sinuun? Millä mielellä olet kerran saattava hautaan kalpean ja onnettoman rakastettusi, joka juuri on menettänyt ainoan olennon, joka häntä suojeli? Niin, niin, varmaan olet hänet kerran vievä hautaan, sillä sinun rakkautesi hivuttaa ja tappaa hänet, sinä olet uhrannut hänet raivottarillesi. Jos sinä seuraat tuota naista, on hän kuoleva sinun kätesi kautta. Ole varuillasi! Hänen hyvä enkelinsä epäröi, hän on tuonut kuoleman tähän taloon, karkoittaakseen siitä tuhoatuottavan ja häpeällisen intohimon. Hän on saattanut Brigitteen lähtöajatuksen, hän kuiskaa kenties juuri nyt hänen korvaansa viimeisen varoituksensa. Sinä murhamies ja pyöveli, ole varuillasi! Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"