Enkö tehnyt väärin menetellessäni tällä tavoin? Jos Brigitte oli varomaton — eikö ollut minun tehtäväni varottaa häntä? Tein aivan päinvastaista: liityin maailmaan häntä vastaan.
Olin alottanut osottamalla välinpitämättömyyttä, pian oli menettelyni muuttuva ilkeydeksi. "Toden totta", sanoin Brigittelle, "puhutaan pahaa yöllisistä retkistäsi. Oletko varma siitä, että ihmiset ovat väärässä? Eikö ole tapahtunut mitään tuon romanttisen metsän pimennoissa? Etkö ole koskaan palatessasi hämärässä kotia nojautunut kenenkään tuntemattoman käsivarteen, niinkuin olet nojautunut minun käsivarteeni? Oliko todellakin sääliväisyys ainoa jumaluus, jota palvelit vaeltaessasi niin rohkeasti tuossa metsäisessä temppelissä?"
Brigitten katse, ensi kertaa alkaessani puhua tähän tapaan, ei mene koskaan muistostani; se pani minut värisemään. "Vähät siitä", ajattelin, "jos pitäisin hänen puoltaan, tekisi hän saman tempun kuin ensimäinen rakastajattareni; hän voisi sormellaan osottaa minua naurettavana narrina ja sellaisena esiintyisin yleisön silmissä."
Epäilevän ja kieltävän välimatka on lyhyt. Filosoofi on ateistin orpana. Kun olin sanonut Brigittelle, että epäilin hänen menneisyyttään, aloin tehdä sitä todella; ja kun epäilys oli herännyt, olin jo varma sen oikeutuksesta.
Aloin jo uskoa, että Brigitte petti minua, hän, jonka tuskin jätin hetkeksikään yksin koko vuorokauden aikana. Olin sentähden joskus poissa pitemmän aikaa hänen luotaan, uskotellen itselleni tahtovani asettaa hänet koetukselle, mutta itse asiassa vain saadakseni aihetta häntä epäillä ja kiusata. Olin tyytyväinen voidessani hänelle vakuuttaa, että, kaukana siitä, että vielä olisin ollut mustasukkainen, en enää lainkaan kärsinyt muinaisista tyhmistä epäluuloistani; tällä tahdoin luonnollisesti sanoa, etten pitänyt häntä kyllin suuressa arvossa ollakseni mustasukkainen hänestä.
Olin alussa pitänyt omana tietonani kaikki huomiot, joita tein, mutta pian tunsin iloa voidessani niistä puhua Brigittelle itselleen. Lähtiessämme kävelemään saatoin sanoa hänelle: "Tuo puku on kaunis, eräällä kevyellä naistuttavallani oli muistaakseni samanlainen." Ruokapöydässä saatoin puhua: "Kas niin, ystäväiseni, vanha rakastajattareni lauloi tavallisesti laulun jälkiruuan aikana, sinun sopisi tehdä samoin." Ja kun hän asettui pianon eteen: "Ah, soitahan, ole hyvä, minulle tuo valssi, joka oli muodissa viime talvena; se tuo mieleeni menneen hauskan ajan."
Lukijani, tätä kesti kuusi kuukautta: kuuden kuukauden aikana oli Brigitten, samalla kertaa kun hän oli maailman juorujen esineenä, kestettävä minun puoleltani ylenkatsetta ja häväistystä, verrattavaa intohimoisen ja julman elostelijan tapaan kohdella naista, jonka hän on ostanut.
Tällaisten kauheiden kohtausten jälkeen, joiden aikana käytin kaiken kekseliäisyyteni julmuuksiin, jotka repivät rikki vuoroin syyttävän ja pilkkaavan, mutta aina tuskia janoovan sydämeni, saattoi minut vallata outo, hurja rakkaus, joka sai minut kohtelemaan rakastettuani kuin jumalatarta. Neljännestunnin kuluttua, juuri päästyäni häntä ivailemasta, makasin polvillani hänen edessään. Kohta kun olin syyttänyt häntä, pyysin häneltä anteeksi, kohta kun olin lakannut pilkkaamasta, itkin. Eräänlainen raivo, eräänlainen onnenhuuma valtasi minut silloin; olin suunniltani ilosta ja menettämäisilläni järkeni rajuissa tunteenpurkauksissani. En tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä, mitä keksiä hyvittääkseni pahaa, jota olin tehnyt. Otin Brigitten käsivarsiini ja panin hänet satoja, tuhansia kertoja vakuuttamaan, että hän antoi minulle anteeksi. Lupasin tehdä lopun hänen kiusaamisestaan ja ampua kuulan otsaani, jos vielä alkaisin häntä pahoinpidellä. Niin saatoin vannoa ja vakuuttaa yöt läpeensä, ryömien kyynelet silmissä Brigitten jaloissa, antautuen mielettömän, kiihkoisan rakkauden valtaan. Niin koitti aamu ja päivä nousi; vajosin voimattomana kokoon ja nukahdin — ja heräsin taas hymy huulilla ja kaikkea epäillen.
Tällaisina pelottavan intohimon öinä näytti Brigitte unohtaneen, että minussa piili toinenkin olento kuin se, joka hänellä silloin oli edessään. Kun pyysin häneltä anteeksi, kohotti hän vaan olkapäitään, ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, että annan sinulle anteeksi." Hän tunsi kuumeeni tarttuvan. Kuinka monta kertaa kuulinkaan hänen, intohimosta ja rakkaudesta kalpeana, kuiskaavan, että hän tahtoi, että olin juuri sellainen kuin olin, että nämä myrskyt olivat hänen elämänsä, että hän rakasti niitä kärsimyksiä, joita hänelle tuotin, kun maksoin ne hänelle tällä tavalla, ja ettei hän koskaan tulisi valittamaan, niin kauan kuin sydämessäni oli jälellä kipinäkin rakkaudestamme. Hän tiesi kyllä, että hän tulisi siitä kuolemaan, mutta hän sanoi toivovansa, että minäkin siitä kuolisin; lyhyesti, että kaikki, mikä tuli minusta, oli hänelle rakasta ja suloista, niinhyvin loukkaukset kuin kyynelet.
Päivät kuluivat, ja minun tautini paheni alinomaan, ivan ja häijyyden puuskat kävivät yhä voimakkaammiksi ja vaikeammiksi. Kaiken mielettömyyteni keskellä sain kuumekohtauksia, jotka iskivät minuun kuin salama; heräsin vavisten joka jäsenessäni ja kylmän hien peittämänä. Äkkinäinen liike, odottamaton kolina saivat minut vavahtamaan niin rajusti, että pelotin toisia, jotka olivat läheisyydessäni. Brigittellä puolestaan, vaikka hän ei valittanut, näkyi kasvoilla syvän mielenliikutuksen merkit. Kun aloin häntä kiusata, lähti hän sanaakaan sanomatta luotani ja sulkeutui toiseen huoneeseen. Mutta kiitos Jumalan, en koskaan tehnyt hänelle ruumillista väkivaltaa. Kiihkeimpienkin purkausteni aikana olisin mieluummin kuollut kuin kädelläni kajonnut häneen.