Vuosisadan lapsen tunnustus

by Alfred de Musset

II

Kaikki yritykseni koettaa saada selvää syystä tähän odottamattomaan muutokseen jäivät tuloksettomiksi. Niinikään kieltäytyi Brigitte vastaamasta kysymyksiini. Hän oli sairas ja pysyi itsepintaisesti vaiti. Kun olin koko päivän ensin koettanut häneltä saada selityksiä, sitten lausunut kaikenlaisia arveluja, lähdin iltapuoleen ulos, tietämättä minne. Kun kuljin Oopperan ohi tarjosi välikauppias minulle lippua ja minä otin sen tapani mukaan koneellisesti ja astuin sisään.

En voinut keskittää huomiotani enempää siihen mitä tapahtui näyttämöllä kuin siihen mitä tapahtui katsomossa: suru oli lyönyt minut niin lamaan, ettei ulkomaailma tehnyt mitään vaikutusta aisteihini, ja että elin niinsanoakseni vain sisäisesti. Kaikki sielunvoimani keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen ja kuta enemmän sitä haudoin päässäni, sitä vaikeampi oli minun nähdä selvästi. Mikä olikaan tuo hirvittävä, yht'äkkiä ilmennyt este, joka aivan lähtöpäivän aattona särki kaikki suunnitelmat ja toiveet? Jos oli kysymys vain jostakin jokapäiväisestä tapauksesta, tai vaikkapa jostakin todellisesta onnettomuudesta, niinkuin omaisuuden menetyksestä tai ystävän kuolemasta, niin miksi tuo itsepäinen äänettömyys? Kaiken jälkeen mitä Brigitte jo oli tehnyt, hetkenä, jolloin rakkaimmat unelmamme olivat lähellä toteutumistaan, mikä saattoikaan olla se salaisuus, joka särki onnemme ja jota hän kieltäytyi minulle uskomasta? Hän salaa jotain minulta! Joskin hänen huolensa, hänen taloudellinen tilansa, tulevaisuuden pelko tai mikä muu syy hyvänsä estää häntä nyt heti lähtemästä suunnittelemallemme matkalle tai pakottaa hänet siitä vaikkapa kokonaan luopumaan, niin miksi ei hän avaa sydäntään minulle? Kuitenkaan en voinut siinä nähdä mitään moitittavaa. Epäluulon varjokin kauhistutti minua. Mutta kuinka, toiselta puolen, voida ajatella jotakin horjuvaisuutta tai oikkua tuossa naisessa, jonka niin hyvin tunsin? Vajosin epätietoisuuden pimeään enkä nähnyt pienintäkään valoa, joka olisi voinut minut johtaa tielle.

Vastapäätäni, galleriassa, istui nuori mies, jonka piirteet tuntuivat tutuilta. Kuten usein sattuu ajatusten ollessa muualla kiintyivät silmäni hänen kasvoihinsa ja vaistomaisesti koetin muistella miehen nimeä. Äkkiä tuli se mieleeni: mies oli sama, joka, kuten ennen olen kertonut, oli tuonut Brigittelle kirjeen N:stä. Ajattelematta mitä tein nousin paikaltani lähteäkseni puhumaan hänen kanssaan. Mutta hänen paikkansa oli sellainen, etten voinut päästä hänen luokseen häiritsemättä suurta määrää katsojia, ja minun täytyi odottaa väliaikaa.

Ensi ajatukseni oli ollut, että jos joku voi auttaa minua keksimään syytä siihen, mikä minua painoi, oli se juuri tuo mies. Hänellä oli ollut rouva Piersonin kanssa useampia kaksinpuheluja muutaman päivän kuluessa ja muistin, että Brigitte oli joka kerta näiden kohtaamisien jälkeen ollut hyvin alakuloinen. Hän oli ollut Brigitten luona edellisenä päivänä, aamupuoleen, ja illalla oli Brigitte sairastunut. Brigitte ei ollut näyttänyt niitä kirjeitä, joita tällä lähetillä oli ollut mukanaan; oli siis mahdollista, että tuo nuori mies tiesi todellisen syyn matkamme lykkäytymiseen. Ehk'ei hän ollut kaikessa Brigitten uskottu, mutta hän saattoi varmaankin kertoa minulle kirjeiden sisällöstä ja tunsi epäilemättä meidän suhteemme siksi hyvin, ettei minun tarvinnut peljätä asettaa hänelle kysymyksiä. Olin ihastunut nähdessäni hänet ja kohta kun esirippu oli laskenut, kiiruhdin käytävään häntä tapaamaan. En tiedä, näkikö hän minun lähestyvän, mutta hän katosi erääseen aitioon. Päätin jäädä häntä odottamaan ja kuljin puolen tunnin ajan käytävässä edestakaisin, silmät kiinnitettyinä aition oveen. Lopulta avautui se ja mies astui ulos; tervehdin häntä kaukaa ja menin häntä vastaan. Hän otti joitakin askelia minua kohti päättämättömän näköisenä, sitten kääntyi hän äkkiä, laskeutui portaita alas ja katosi.

Minun tarkoitukseni puhutella häntä oli ollut liian näkyvä, jotta hän olisi voinut noin hävitä silmistäni ilman erikoista halua välttää minua. Hän tunsi varmaankin kasvoni, ja joka tapauksessa olisi hänen tullut odottaa, vaikkapa olisi pitänyt minua tuntemattomana, kun näki minun lähestyvän. Olimme kahden käytävässä, kun tulin häntä vastaan, joten oli ilmeistä, ettei hän tahtonut puhua kanssani. En ajatellut, että hän tahtoi minua loukata: miehellä, joka saapui joka päivä asuntooni, jota olin aina kohdellut huomaavaisesti, kun tapasimme toisemme, ja joka oli yksinkertainen ja vaatimaton esiintymisessään, ei totta tosiaan voinut olla aihetta minua loukata! Hän oli vain tahtonut paeta minua ja päästä epämieluisesta keskustelusta. Minkätähden? Tämä toinen arvoitus kiusasi minua melkein yhtä paljon kuin ensimäinen. Huolimatta kaikesta yhdistin tämän nuoren miehen äkillisen katoamisen Brigitten itsepintaiseen vaiteliaisuuteen.

Epätietoisuus on vaikein kaikista tuskista ja monta kertaa elämässäni olen asettanut itseni suureen vaaraan sentähden etten ole voinut tyynesti odottaa. Kun tulin kotia, tapasin Brigitten juuri lukemassa noita kohtalokkaita kirjeitä N:stä. Sanoin hänelle, että minun oli mahdotonta jäädä siihen mielentilaan, jossa olin, vaan että koetin mistä hinnasta hyvänsä siitä päästä ja että tahdoin tietää, mikä oli syynä hänen mielialansa muutokseen. Jos hän kieltäytyisi minulle vastaamasta, pitäisin sitä hänen puoleltaan epäyksenä lähtemään kanssani matkalle, vieläpä käskynä minulle ikiajoiksi hänet jättämään.

Hän ojensi vastenmielisesti minulle yhden niistä kirjeistä, jotka hänellä oli kädessään. Hänen sukulaisensa kirjoittivat, että hänen lähtönsä saattaisi hänet ikuiseen häpeään, ettei kukaan ollut tietämätön sen syistä ja että he katsoivat olevansa velvolliset etukäteen hänelle ilmoittamaan sen seurauksista. He moittivat häntä siitä, että hän eli julkisesti minun rakastajattarenani ja vaikka hän olikin leski ja vapaa, oli hänen kuitenkin vastattava siitä nimestä, jota hän kantoi. He sanoivat edelleen, etteivät he eivätkä muut hänen vanhoista ystävistään haluaisi häntä enää nähdä, jos hän pysyi aikomuksessaan, ja kehoittivat lopuksi neuvoin ja uhkauksin häntä palaamaan kotiseudulleen.

Kirjeen sävy suututti minua enkä alussa nähnyt siinä muuta kuin loukkausta. "Ja se nuori mies, joka on tuonut perille nämä varoitukset", huudahdin, "hän ei ole varmaankaan laiminlyönyt niitä suullisesti vahvistamasta?"

Brigitten syvä surumielisyys rauhoitti vihani. "Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit tuhota minut kokonaan", sanoi hän. "Kohtaloni on sinun käsissäsi ja sinä olet jo kauan aikaa ollut sen herra. Etsi minkälaisen koston haluat entisten ystävieni pyrkimyksille palauttaa minut järkiini, yhteiskuntaan, jonka tapoja muinoin pidin arvossa, ja kunniaan, jonka olen kadottanut. En tahdo sanoa mitään ja jos sinä haluat sanella vastaukseni, olen kirjoittava toivomustesi mukaan."