Vuosisadan lapsen tunnustus

by Alfred de Musset

"En toivo mitään muuta", vastasin, "kuin saada tietää tarkoituksesi. Minun on päinvastoin mukauduttava niihin ja minä vakuutan, että olen valmis. Sano minulle, aiotko jäädä tänne vai aiotko lähteä kanssani vai onko minun lähdettävä yksin."

"Minkätähden tuo kysymys?" sanoi Brigitte. "Olenko sanonut, että olen muuttanut mieltäni? Olen sairas enkä voi lähteä kohta, mutta niin pian kuin olen parantunut tai kohta kun voin nousta vuoteesta, lähdemme Geneveen, kuten jo olemme sopineet."

Erosimme näiden sanojen jälkeen, ja se kuolettava kylmyys, jolla hän oli ne lausunut, teki minut alakuloisemmaksi kuin suora kielto olisi tehnyt. Tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin tällaisilla keinoilla koetettiin rikkoa suhdettamme, mutta minkä vaikutuksen sentapaiset kirjeet lienevätkin ennen tehneet Brigitteen, oli hän kuitenkin niistä pian vapautunut. Kuinka voida uskoa, että tämä ainoa aihe saattoi häneen vaikuttaa nyt niin voimakkaasti, kun se ei vähemmän onnellisinakaan aikoina ollut mitään mahtanut? Koetin muistella, olisiko käyttäytymisessäni Parisiin tultuamme ollut jotain moitittavaa. "Olisiko kaikki", sanoin itselleni, "vain naisen heikkoutta, naisen, joka tahdottuaan tehdä rohkean teon, säikkyy omaa tahtoaan? Olisiko kaikki vain omantunnon viime epäilyksiä? Mutta iloisuus, jota Brigitte viikko sitten oli osottanut aamusta iltaan, kaikki hauskat ehdotukset, kaikki hyljätyt ja jälleen hyväksytyt suunnitelmat, kaikki tuo oli joka tapauksessa ollut todellista, pakotonta. Hän halusi lähteä vastoin minun tahtoani. Ei, kaiken alla oli jokin salaisuus; kuinka olin saava siitä selvää, kun hän kaikkiin kysymyksiini vastasi syillä, jotka eivät olleet todellisia? En voi sanoa hänelle, että hän valehtelee enkä pakottaa häntä vastaamaan toisin kuin hän haluaa. Hän sanoo alati haluavansa lähteä, mutta kun hän sen sanoo tuolla äänellä, eikö minun velvollisuuteni ole ehdottomasti kieltäytyä? Voinko ottaa vastaan uhria, joka asianomaiselle on kuin rangaistus — kun sitä, mitä luulin minulle rakkaudesta tarjotun, täytyy vaatia annetun lupauksen perustuksella? Jumalani, veisinkö siis käsivarsissani kalpean ja kärsivän uhrin kauas isänmaasta, pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi? Minä saan tehdä hänelle mitä tahdon, sanoi hän! Ei, en tahdo pyytää häneltä kärsivällisyyttä, sillä mieluummin kuin näen vielä viikon ajan edessäni nuo kärsivät kasvot, matkustan yksin — jollei hän tahdo puhua."

Minä houkka, oliko minulla siihen voimia? Olin ollut liian onnellinen kahden viikon aikana voidakseni todella katsoa taaksepäin, ja kaukana siitä että minulla olisi ollut voimia jättää Brigitte, en ajatellut muuta kuin millä keinoin saisin hänet mukaani. En ummistanut silmiäni koko yönä ja varhain seuraavana aamuna päätin kaiken uhalla lähteä tuon nuoren miehen luo, jonka olin nähnyt Oopperassa. En tiedä, katkeruusko vai uteliaisuusko minut ajoi hänen luokseen, enkä mitä itseasiassa häneltä tahdoin; mutta ajattelin, ettei hän nyt ainakaan voisi minua välttää, ja se oli kaikki mitä toivoin.

Kun en tiennyt hänen osotettaan menin sitä pyytämään Brigitteltä, ottaen tekosyyksi että olin velvollinen vastaamaan kaikkiin hänen vieraskäynteihinsä. En ollut puhunut mitään kohtauksestamme teatterissa. Brigitte makasi vuoteessa ja hänen väsyneistä silmistään näin, että hän oli itkenyt. Kun astuin huoneeseen, ojensi hän minua kohti kätensä, sanoen: "Mitä minulta tahdot?" Hänen äänensä oli surullinen, mutta hellä. Vaihdoimme joitakin ystävällisiä sanoja, ja minä lähdin, hiukan keveämpänä mieleltäni.

Nuori mies, jota menin tapaamaan, oli nimeltään Smith. Hän asui pienen matkan päässä. Kun kolkutin hänen oveensa, valtasi minut selittämätön levottomuus; astuin sisään hiljaa ja hätkähdin kuin äkillisen valon häikäisemänä. Hänen ensi liikkeistään hyytyi vereni. Hän oli makuulla ja hän sanoi minulle samalla äänenpainolla kuin Brigitte äsken, ojentaen kätensä minua kohti: "Mitä minulta tahdotte?"

Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta elämä tarjoo sattumia, joita inhimillinen järki ei voi selittää. Istuuduin voimatta vastata ja ikäänkuin havahtuen unesta toistin itsekseni kysymykseni, jonka hän oli tehnyt. Mitä tahdoinkaan häneltä? Kuinka ilmottaa hänelle aiheen tähän käyntiini? Tiesin, että voisin saada häneltä tietoja, mutta enhän tiennyt, halusiko hän niitä antaa. Hän oli tuonut kirjeet ja tunsi niiden lähettäjät, mutta enkö itse tiennyt yhtä paljon kuin hänkin, senjälkeen kuin Brigitte oli minulle näyttänyt yhden kirjeistä? Minun oli vaikea alkaa häntä tutkia ja pelkäsin, että hän arvaisi mitä sydämessäni tapahtui. Ensi sanat, joita vaihdoimme, olivat kohteliaat ja merkityksettömät. Kiitin häntä siitä, että hän oli tehnyt palveluksen Brigitten sukulaisille ja sanoin että kun me nyt pian lähtisimme Ranskasta pyytäisimme me häntä puolestamme tekemään meille eräitä palveluksia. Senjälkeen olimme ääneti, molemmat hämmästyneinä siitä että todella istuimme siinä vastakkain.

Katsoin ympärilleni, kuten on tapana tehdä, kun joutuu hämilleen. Huone, jossa tämä nuori mies asui, oli neljännessä kerroksessa; kaikki puhui siinä työteliäästä ja arvokkaasta köyhyydestä. Joitakin kirjoja, pari soittoneuvoa, muutamia valkeita puitteita, paperiarkkeja huolellisesti järjestettyjä liinalla peitetylle pöydälle, vanha nojatuoli ja muutamia muita tuoleja — siinä kaikki mutta huone todisti puhtautta ja huolellisuutta, joka teki miellyttävän vaikutuksen. Mitä häneen itseensä tulee, puhuivat hänen avoimet, vilkkaat kasvonsa kohta hänen edukseen. Uuninreunalla näin vanhan naisen muotokuvan; menin ajatuksissani sen eteen ja hän sanoi sen olevan äitinsä.

Nyt muistin, että Brigitte oli usein puhunut minulle hänestä ja tuhansia unohtuneita pikkuseikkoja tuli mieleeni. Brigitte oli tuntenut hänet lapsuudesta saakka. Ennen kuin minä tulin paikkakunnalle, oli hän joskus tavannut hänet N:ssa, mutta minun tuloni jälkeen oli Brigitte vain kerran käynyt siellä eikä hän ollut silloin ollut kotona. Olin sattumalta saanut kuulla hänestä yksityisseikkoja, jotka olivat minuun tehneet syvän vaikutuksen. Hänellä ei ollut kuin vaatimaton virka, mutta sillä avusti hän äitiään ja sisartaan. Hänen käytöksensä näitä kahta naista kohtaan ansaitsee mitä suurimman kiitoksen. Hän kieltäytyi kaikesta heidän tähtensä ja vaikka hänellä oli erinomaiset musikaaliset lahjat, jotka olisivat ehkä voineet tuottaa hänelle suuren omaisuuden, oli aina äärimmäinen vaatimattomuus saanut hänen valitsemaan hiljaisen elämän kaikkien niiden mahdollisuuksien edellä, joita kenties oli tarjolla. Hän oli, sanalla sanoen, yksi noita harvinaisia olentoja, jotka eivät pidä itsestään melua ja jotka ovat kiitollisia toisille siitä, etteivät nämä huomaa heidän arvoaan.

Olin kuullut mainittavan hänestä muutamia piirteitä, jotka olivat riittäviä valaisemaan hänen luonnettaan. Hän oli ollut hyvin rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön kotinsa naapuruudessa ja kun hän oli vuoden ajan kosinut tyttöä olivat tämän vanhemmat suostuvaisia heidän avioliittoonsa. Tyttö oli yhtä köyhä kuin hänkin. Sopimus oli juuri allekirjoitettava ja kaikki oli valmiina häitä varten, kun hänen äitinsä kysyi häneltä: "Ja sisaresi, kuinka on hän pääsevä naimisiin?" Nämä sanat saivat hänet ymmärtämään, että jos hän ottaisi itselleen vaimon, kuluisi häneltä kaikki mitä hän ansaitsi työllään eikä hän siis voinut antaa sisarelleen mitään myötäjäisiä. Hän keskeytti heti häiden valmistelut ja kieltäytyi urhoollisesti avioliitostaan ja rakkaudestaan. Hän tuli Parisiin ja sai sen paikan, mikä hänellä nyt oli.