En ollut koskaan kuunnellut tuota kertomusta, joka oli yleisesti liikkeellä, tuntematta halua päästä tuon sankarin tuttavuuteen. Hänen hiljainen, salassa tapahtuva uhrautumisensa oli minusta tuntunut ihailtavammalta kuin kaikki mainetyöt sotakentällä. Nähdessäni hänen äitinsä muotokuvan muistin kohta tuon tarinan ja kääntyessäni taas häntä kohti, ihmettelin että hän oli niin nuori. En voinut kieltäytyä kysymästä hänen ikäänsä; se oli sama kuin minun. Kello löi kahdeksan, ja hän nousi.
Ensi askeleita ottaessaan näin hänen jo horjahtavan. Hän puisti päätään. "Mikä teidän on?" kysyin häneltä. Hän vastasi, että hänen oli lähdettävä toimistoonsa, mutta tuntevansa, ettei hänellä ollut siihen voimia.
"Oletteko sairas?"
"Minulla on kuume ja tuskia."
"Te voitte paremmin eilen illalla; näin teidät Oopperassa."
"Suokaa anteeksi, etten ole teitä tuntenut. Minulla on vapaa pääsy
Oopperaan ja toivon, että tapaamme siellä toisen kerran."
Kuta enemmän tarkastin tuota nuorta miestä ja hänen huonettaan, sitä mahdottomammalta tuntui minusta koskettaa käyntini varsinaista aihetta. Ajatus, joka minulla oli ollut edellisenä iltana, että hän olisi voinut vahingoittaa minua Brigitten silmissä, hävisi tahtomattani: huomasin hänessä sellaisen luonteen avomielisyyden ja ankaruuden, joka hillitsi kaikki epäluuloni. Vähitellen saivat ajatukseni toisen suunnan, katsoin häntä tarkkaavaisesti ja olin huomaavinani, että hänkin puolestaan uteliaasti silmäili minua.
Olimme molemmat yhdenkolmatta ikäisiä, mutta mikä ero meidän välillämme! Hän, tottuneena elämään, jonka kaikki vaihtelut tapahtuivat kellon mukaan, näkemättä maailmassa muuta kuin tien yksinäisestä huoneestaan virkapaikkaansa ministeriössä, hän, joka lähetti äidille jokaisen säästämänsä rovon kieltäytyen kaikista huvituksista, hän, joka valitti yöllistä pahoinvointia, koska se riisti häneltä raskaan työpäivän, hän, jolla ei ollut muuta ajatusta, muuta iloa kuin toisten hyvä — ja kaikki tämä lapsuudesta alkaen, siitä lähtien kuin hän kykeni käyttämään käsivarsiaan! Ja minä, mitä olinkaan minä tehnyt tänä kalliina, kiireisenä, hikeä puristavana aikana? Olinko minä mies? Kumpi meistä oli elänyt?
Sen mitä tässä kerron kokonaisella sivulla, sen ymmärsimme yhdestä katseesta. Silmämme olivat kohdanneet toisensa eivätkä enää jättäneet toisiaan. Hän puhui matkastani ja seudusta, jonne aioimme lähteä.
"Milloin lähdette matkaan?" kysyi hän.