"Olitko sinä saapuvilla?" kysyi Brigitte. Hän vavahti ja näytti hämmästyneeltä.
"Kyllä", vastasin minä. "Laula vielä, rakkaani, minä pyydän. Salli minun vielä kuulla ääntäsi."
Hän alotti, vastaamatta minulle, uudelleen saman laulun; se sisälsi myöskin hänelle muistelman. Hän huomasi, kuinka liikutettuja minä ja Smith olimme ja hänen äänensä värisi. Viimeiset tuskin kuuluvat sävelet tuntuivat kaikkoavan äärettömyyteen; hän nousi ja suuteli minua. Smith piti vielä kättäni kädessään; tunsin, kuinka hän puristi sitä kovaan ja kuumeisesti. Hän oli kuoleman kalpea.
Eräänä toisena päivänä olin tuonut mukaani albumin kivipainokuvia, jotka esittivät sveitsiläisiä maisemia. Katselimme sitä kaikki kolme ja joka kerta kun Brigitte löysi jonkun maiseman, joka häntä miellytti, syventyi hän sitä katsomaan. Etenkin eräs kuvista, joka esitti maisemaa Vaudin kanttoonissa, läheltä Briques'in tietä, tuntui häntä miellyttävän ennen muita. Kuvassa näkyi vihreä laakso, missä karja käyskenteli omenapuiden varjossa: kaukaisuudessa nähtiin pieni puinen taloryhmä sekä yksityisiä töllejä siellä täällä laaksossa ja lähiseudun kukkuloilla. Etualalla, puun juurella, istui nuori tyttö leveä olkihattu päässä, ja hänen edessään seisoi maalaisrenki, joka tuntui raudoitetulla sauvallaan näyttävän hänelle, mitä tietä oli tullut, sillä hän osotti koukertelevaa vuoriin häviävää polkua. Heidän takanaan kohosivat alpit lumipeitteisine harjoineen, joita laskeva aurinko kultasi. Ei voinut ajatella mitään samalla kertaa kauniimpaa ja yksinkertaisempaa kuin tämä maisema. Laakso muistutti vihreää järveä ja maiseman yksinkertaiset ääriviivat olivat lepo silmälle.
"Lähdemmekö tuonne?" kysyin Brigitteltä. Otin esiin lyijykynän ja piirustin muutamia viivoja kuvaan.
"Mitä sinä teet?" kysyi hän.
"Koetan", vastasin, "eikö olisi mahdollista saada muutamalla vedolla tuota tyttöstä muistuttamaan sinua. Hänen kaunis päähineensä sopisi sinulle mainiosti, luulen, ja uskonpa että voisin ehkä saada tuon kunnon vuoristolaisenkin hiukkasen näköisekseni."
Leikkini näytti huvittavan häntä suuresti; ja hakien esiin veitsen alkoi hän raappia pois kuvan henkilöiden kasvonpiirteet. Hän tahtoi että minä tekisin hänen kuvansa, hän koettaisi puolestaan tehdä minun. Kuviot olivat hyvin pienet, joten emme olleet ylen vaativaisia. Sovimme, että piirustuksemme olivat siksi näköiset, että meidät saattoi niistä tuntea. Nauroimme makeasti pilaamme, kun palvelija pyysi minua hetkeksi huoneesta; jätin kirjan auki lähtiessäni.
Kun tulin takaisin oli Smith syventynyt niin täydellisesti kivipiirroksen tarkasteluun, ettei hän nähnyt minun tuloani. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin olin, istuttuani kamiinin ääreen, alkanut puhua Brigitten kanssa. Silloin kohotti hän päätään. Hän katseli meitä kumpaakin hetken, sanoi nopeat jäähyväiset, ja kun hän meni ruokasalin läpi, näin, kuinka hän löi otsaansa.
Kun panin merkille tuon tuskaisen liikkeen, nousin ja sulkeuduin huoneeseeni. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" toistelin itsekseni. Sitten panin käteni ristiin rukoillakseni … ketä? En tiedä. Ehkä hyvää enkeliäni, ehkä onnetonta kohtaloani.