IV
Sydämeni kehottamalla kehotti minua lähtemään, mutta kaikesta huolimatta vitkastelin vielä. Omituinen, katkera mielihalu naulitsi minut joka ilta paikoilleni. Kun Smithin oli määrä tulla luoksemme, en löytänyt mitään lepoa, ennenkuin olin kuullut ovikellon soivan. Kuinka on mahdollista, että meissä on todella jotain, joka rakastaa onnettomuutta?
Joka päivä sai joku sana, joku yksityinen katse, kuin salamanisku, minut vapisemaan, joka päivä horjutti joku toinen sana, joku toinen katse epäluuloani. Mikä oli syynä, että aina näin heidät molemmat niin surullisina? Mikä oli syynä siihen, että minä puolestani jäin liikkumattomana heitä tuijottamaan, sensijaan että ennen samanlaisessa tilaisuudessa olin joutunut suunniltani raivosta? Minulla ei ollut voimaa liikahtaa paikaltani, minulla, joka olin ennen osottanut raivoisaa itämaista mustasukkaisuutta. Kulutin päiväni odottaen, mutta en olisi voinut sanoa, mitä odotin. Iltasin istuin vuoteeni laidalle, sanoen itsekseni: "Ajatelkaamme, mitä on tehtävä." Kätkin pään käsiini ja huudahdin: "Mahdotonta!" ja niin kulutin taas seuraavan päivän.
Smithin läsnäollessa osotti Brigitte minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin meidän ollessamme kahden. Eräänä iltana, juuri kun olimme vaihtaneet kovia sanoja keskenämme, kuuli Brigitte hänen äänensä eteisestä; hän tuli kohta istumaan polvelleni. Smith puolestaan, ollen aina rauhallinen ja alakuloinen, näytti alinomaan tekevän itselleen väkivaltaa. Hänen pienimmätkin liikkeensä olivat hillityt, hän puhui vähän ja hitaasti, ja sentähden pistivätkin vaistomaiset väkivaltaiset mielenliikutukset hänessä sitä enemmän silmiin.
Voinko siinä asemassa, jossa olin, kutsua sitä levottomuutta, joka minua kalvoi, uteliaisuudeksi? Mitä olisin vastannut, jos joku olisi minulle sanonut: "Mitä tämä kaikki sinuun kuuluu? Sinä olet vain utelias." Ehkä ei levottomuuteni kuitenkaan ollut muuta.
Muistan, että näin kerran Pont Royalin alla miehen hukkuvan. Olin muiden uimakoululaisten kanssa paraikaa vedessä ja kaksi uinnin opettajaa seurasi meitä veneessä. Oli keski-kesä, meidän veneemme oli tavannut toisen uimakoulukunnan, joten meitä oli enemmän kuin kolmekymmentä sillan kaarien alla. Äkkiä sai eräs nuori mies keskellämme halvauksen. Kuulin huudon ja käännyin. Näin kahden käden haparoivan vedenpinnassa, sitten kaikki katosi. Sukelsimme heti, mutta turhaan; vasta tunnin päästä saatiin vedestä ruumis, joka oli takertunut puulauttaan.
En koskaan unohda, mitä tunsin sukeltaessani virtaan. Katsoin ympärilleni joka suuntaan hämärässä, syvässä vedessä, joka humisten aaltoili ympärilläni. Sukelsin niin syvälle kuin voin päästä henkeäni pidättäen, sitten nousin taas pinnalle, vaihdoin joitakin kysymyksiä uimatoverieni kanssa, jotka olivat yhtä hätääntyneitä kuin minäkin, ja lähdin taas jatkamaan ihmis-kalastustani. Olin täynnä kauhua ja toivoa. Ajatus että kaksi käsivartta tarttuisi kiihkeästi kaulaani, tuotti minulle selittämätöntä iloa ja kauhua. Ja vasta kun voimani olivat kokonaan lopussa, nousin venheeseen.
Jollei hurjistelu aivan tylsistytä ihmistä, on sen seurauksia muun muassa omituinen uteliaisuus. Olen ennemmin kertonut, mitä tunsin käydessäni ensi kertaa Desgenais'n luona. Tahdon selittää asian lähemmin.
Totuus, joka on näön luuranko, tahtoo, että jokainen ihminen, kuka hän lieneekin, kerran elämässään, kun hänen hetkensä on tullut, koskettaa sen luita, jotka joku ohimenevä haava on paljastanut. Sitä voi sanoa maailman tuntemiseksi ja se ostetaan aina kokemusten hinnalla.
Nyt tapahtuu, että toiset peloissaan väistyvät tämän kokeen edestä; toiset, heikkoina ja säikähtyneinä, liehuvat edes takaisin kuin varjot. Muutamat, ehkä parhaat, kuolevat siitä kohta. Suurin osa unohtaa, ja niin menevät kaikki kuolemaan.