Mutta on olemassa ihmisiä, onnettomia ihmisiä, jotka eivät väisty, eivät horju, eivät kuole eivätkä unohda. Kun heidän vuoronsa tulee koskettaa kärsimykseen, toisin sanoen totuuteen, lähestyvät he sitä varmoin askelin, ojentavat kätensä ja mielistyvät, oi kauhua — kuolleeseen ruumiiseen, jonka he ovat nähneet veden syvyydessä. He tarttuvat siihen, puristavat sitä itseään vastaan, he palavat halusta oppia sitä tuntemaan, he näkevät senjälkeen kaiken toisessa valossa, he eivät tee enää muuta kuin epäilevät ja kokeilevat, he kulkevat maailmassa kuin Jumalan lähettäminä vakoojina, heidän ajatuksensa ovat terävät kuin nuolet ja heidän povessaan syntyy hurja peto.
Elostelijoille on enemmän kuin muille ominainen tämä raivo, ja syy siihen on varsin yksinkertainen: kun jokapäiväinen arkielämä on kuin sileä läpikuultava vedenpinta, on se maailma, jossa elostelijat liikkuvat, täynnä voimakkaita virtoja, jotka pakottavat heidät usein koskettamaan pohjaa. Lähtiessään tanssiaisista menevät he esimerkiksi huonomaineiseen paikkaan. Painettuaan valssin pyörteissä viattoman tytön käsiä ja kenties saatuaan hänet vavahtamaan, heittävät he viitat hartioilleen ja rientävät juomapöytään. Viimeinen sana, jonka he ovat lausuneet jollekin kauniille ja kunnialliselle naiselle, on vielä jälellä heidän huulillaan; he toistelevat sen ääneen nauraen. Mitä minä sanon? He ostavat parilla hopeakolikolla itselleen oikeuden nostaa vaatetuksen, joka on naisellisen kainouden suojana, hameen, joka tuntuu itse kunnioittavan sitä olentoa, jota se ympäröi, suojelemalla sitä siihen koskematta. Minkä käsityksen saavat he maailmasta? He tuntevat joka hetki olevansa kuin näyttelijöitä kulissien välissä. Kuka on tottuneempi kuin he sukeltamaan kaiken pohjaan ja käsittelemään kaikkea rohkeasti ja ilman kainostelua? Kuulkaa kuinka he puhuvat kaikesta: aina käyttävät he raaimpia, loukkaavimpia sanoja. Ne tuntuvat heistä vain tosilta, kaikki muu on heidän mielestään korupuhetta ja ennakkoluuloa. Jos he kertovat jonkun kaskun, jos he puhuvat kokemuksistaan, aina käyttävät he paljasta, rumaa sanaa. He eivät sano: "Tuo nainen on minua rakastanut"; he sanovat: "Olen omistanut tuon naisen"; he eivät sano: "Minä rakastan häntä"; he sanovat: "Minä haluan hänet"; he eivät sano koskaan: "Jos Jumala tahtoo", vaan aina: "Jos minä haluan". Toinen asia on, mitä he ajattelevat itsestään ja sanovat itsekseen.
Kaikki tämä johtaa ehdottomasti laiskuuteen tai uteliaisuuteen. Harjoitellessaan siten itseään näkemään kaikessa pahinta, huomaavat he toisten yhä edelleen uskovan hyvään. Tällöin tulevat he joko niin välinpitämättömiksi kaikesta, että he tukkivat korvansa, taikka havahduttaa muun maailman melu heidät. Isä antaa poikansa mennä sinne minne niin monet muutkin menevät, minne itse Cato meni; hän sanoo, että nuoruuden ja hulluuden aika on pian ohi. Mutta kun poika palaa kotiinsa, katsoo hän sisartansa, ja tunnin kosketus raa'an todellisuuden kanssa riittää synnyttämään hänessä ajatuksen: "Sisarellani ei ole mitään yhteistä sen alhaisen olennon kanssa, jonka juuri jätin." Ja siitä päivästä lähtien on hän levoton.
Uteliaisuus syntiä kohtaan on häpeällinen tauti ja syntyy jokaisesta epäpuhtaasta kosketuksesta. Se on verrattavaa maankulkijain raakaan haluun nostaa hautakivet sijoiltaan. Se on sanomaton kärsimys, millä Jumala rankaisee niitä, jotka ovat langenneet. He tahtoisivat puolestaan uskoa, että kaikki voivat langeta samoin kuin hekin, mutta jos se todella tapahtuisi, tuottaisikin se ehkä heille vain epätoivoa. He etsivät ja hapuilevat; he panevat päänsä kallelleen kuin rakennusmestari, joka kokeilee kulmamittaimellaan, ja koettavat nähdä sen mitä he toivovat näkevänsä. Pahalle he hymyilevät, siinä mikä on epäilyttävää, näkevät he pahaa, ja hyvälle kääntävät he selkänsä. Ken tietää, ehkä lausuvat he suuren tunnussanan, ensimäisen, joka tuli Saatanan huulilta, kun hän näki taivaan sulkeutuvan takanaan. Ah, kuinka monta onnetonta on tuo sana luonut, kuinka paljon kurjuutta ja kuolemaa! Kuinka paljon toivorikasta laihoa on se niittänyt! Kuinka monta perhettä on raunioina siellä, missä tätä tunnuslausetta on seurattu! Sinä häpeällinen sana! Ennemmin kuin sinua seurata, ennemmin mennä kuin lammas teuraspenkille. Se on parempaa kuin olla henkevä ja lukea La Rochefoucauld'ia.
Mitä parempaa esimerkkiä voin antaa tästä kuin sen mitä nyt kerron? Rakastajattareni halusi lähteä kanssani ja minun tarvitsi sanoa vain sananen. Näin että hän oli surullinen, miksi siis vitkastelin? Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme lähteneet? Vain hetken tuska, ja kolmessa päivässä olisi kaikki ollut unohtunut. Jos olisin ollut yksin hänen kanssaan, ei hän olisi ajatellut muuta kuin minua. Mitä syytä oli minun tutkailla salaisuutta, joka ei häirinnyt onneani? Hän oli valmis lähtemään, ja sehän riitti. Yksi suudelma olisi selvittänyt kaikki; mutta kuulkaa mitä sen sijaan tein.
Eräänä iltana, kun Smith oli syönyt kanssamme päivällistä, olin vetäytynyt heidän seurastaan, jättäen heidät kahden. Juuri kun suljin oveni, kuulin Brigitten pyytävän teetä. Kun seuraavana aamuna tulin hänen huoneeseensa, satuin huomaamaan, että pöydällä teekannun vieressä oli vain yksi kuppi. Kukaan ei ollut käynyt huoneessa ennen minua eikä palvelija ollut kantanut mitään pois siitä mitä hän edellisenä iltana oli tuonut. Katselin ympärilleni keksiäkseni toista kuppia, mutta en löytänyt mitään.
"Oliko Smith myöhäiseen?" kysyin Brigitteltä.
"Hän oli puoliyöhön."
"Paneusitko omin neuvoin nukkumaan vai pyysitkö palvelijatarta avuksesi riisuutumisessa?"
"Riisuuduin yksin; koko talo nukkui."