Etsin yhä edelleen vapisevin käsin. Onko olemassa ilveilyä hullusta mustasukkaisesta miehestä, joka on kyllin typerä tutkaillakseen, mihin teekuppi on joutunut? Mistä syystä olisivat Smith ja rouva Pierson juoneet samasta kupista? Mikä jalo ajatus olikaan iskenyt päähäni!
Pidin kuppia kädessäni kulkiessani edestakaisin huoneessa. En voinut lopulta olla nauruun puhkeamatta. Löin kupin lattiaan. Se meni tuhansiksi säpäleiksi, joita kantapäilläni vielä murskasin.
Brigitte katsoi minuun sanaakaan sanomatta. Seuraavan kahden päivän aikana kohteli hän minua kylmyydellä, joka muistutti ylenkatsetta, ja huomasin, että hän koetti esiintyä Smithiä kohtaan vapaammin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti. Hän kutsui häntä hänen etunimeltään Henriksi ja hymyili hänelle tuttavallisesti.
"Haluaisin hengittää vähän raikasta ilmaa", sanoi hän päivällisen jälkeen. "Tuletko kanssani Oopperaan, Octave? Lähden mieluimmin jalan."
"En tule, jään kotia. Lähtekää ilman minua."
Hän tarttui Smithin käsivarteen ja lähti. Olin yksin koko illan. Edessäni oli paperiarkkeja, joille olisin halunnut kirjoittaa, selvittääkseni ajatuksiani, mutta en tuntenut kykeneväni siihen.
Niinkuin rakastaja, joka huomaa jääneensä yksin, vetää povestaan rakastettunsa kirjeen ja syventyy unelmiinsa, niin tunsin minä nautintoa voidessani syventyä syvään yksinäisyyteeni. Lukitsin itseni huoneeseeni saadakseni rauhassa antautua epäilyksilleni. Edessäni olivat tyhjät tuolit, joilla Smith ja Brigitte olivat istuneet; tarkastelin niitä ahnein silmin, ikäänkuin olisin voinut saada niiltä jotain tietää. Toistelin tuhansia kertoja mielessäni mitä olin nähnyt ja kuullut. Silloin tällöin nousin ja menin oven luo katsomaan matkalaukkujamme, jotka olivat asetetut seinää vasten ja olivat odottaneet kuukauden ajan. Raotin niitä varovasti ja katselin vaatteita ja kirjoja, joita hänen huolelliset pienet kätensä olivat järjestäneet. Kuulin vaunujen ajavan ohi; niiden jyske sai sydämeni lyömään kiivaammin. Levitin pöydälle Europan kartan, suloisten suunnitelmiemme todistajan, ja tässä huoneessa, jossa toiveeni olivat itäneet ja jossa ne olivat olleet toteutumaisillaan, antauduin mitä synkimpien aavistusten valtaan.
Kuinka oli tämä mahdollista? En tuntenut vihaa enkä mustasukkaisuutta, vain rajatonta surua. Minulla ei ollut epäluuloja, mutta kuitenkin epäilin. Inhimillinen ymmärrys on siinä suhteessa omituinen, että se tekee itselleen satoja surun aiheita siitä mitä se näkee ja siitä huolimatta mitä se näkee. Aivot muistuttavat itse asiassa inkvisitsionin vankikammiota, jonka seinillä riippuu niin paljon kidutuskoneita, joiden tarkoitusta ja muotoa on mahdotonta ymmärtää, vaan jotka saavat ihmetellen kysymään, ovatko ne hohtimia vai leikkikaluja. Sano minulle, mikä ero on, jos sanoo rakastajattarelleen: "Kaikki naiset pettävät" tai: "Sinä petät minua"?
Se mikä päässäni tapahtui, oli ehkä yhtä kekseliästä kuin sofistain viisastelut; se oli eräänlaista kaksinpuhelua järkeni ja omantuntoni kanssa. — Jospa menetän Brigitten! sanoi järki. — Hän lähtee kyllä kanssasi, sanoi omatunto. — Jospa hän pettää minut? — Kuinka hän pettäisi sinut, hän, joka testamentissaankin pyytää rukoilemaan puolestasi! — Jospa Smith rakastaa häntä? — Mieletön, mitä se sinua liikuttaa, kun tiedät, että hän rakastaa sinua? — Jos hän rakastaa minua, miksi on hän sitten surullinen? — Se on hänen salaisuutensa, kunnioita sitä sellaisena. — Jos otan hänet mukaani, tuleeko hän onnelliseksi? — Rakasta häntä, niin hän on onnellinen. — Miksi näyttää hän pelkäävän kohdata tuon miehen katsetta, kun hän luo silmänsä häneen? — Koska hän on nainen ja toinen nuori mies. — Miksi kalpenee Smith äkkiä, kun Brigitte katsoo häneen? — Siksi että hän on mies ja toinen on kaunis nainen. — Miksi heittäytyi hän itkien syliini, kun kävin häntä tapaamassa? miksi löi hän eräänä päivänä otsaansa? — Älä kysy asioita, joita ei sinun tarvitse tietää. — Miksi ei minun tarvitse niitä tietää? — Siksi että olet heikko ja vaillinainen ja siksi että salaisuus on Jumalan. — Mutta minkätähden kärsin? Miksi en voi ajatella tätä kaikkea vapisematta sisimmässäni? — Ajattele isiäsi ja tee mikä on hyvää. — Mutta miksi en voi sitä tehdä? Miksi vetää paha minua puoleensa? — Lankea polvillesi ja tunnusta syntisi; jos uskot pahaan, olet sitä myös tehnyt. — Jos olen tehnyt pahaa, onko se minun syyni? Miksi on hyve minut pettänyt? — Onko sinulla syytä kieltää valoa, siksi että itse kuljet pimeydessä? Miksi tahdot kuulua pettureihin? — Siksi että pelkään itse tulevani petetyksi. — Miksi kulutat yösi valvoen? Tähän aikaan nukkuvat lapset. Miksi olet nyt yksin? — Siksi että ajattelen, epäiIen ja pelkään. — Milloin aiot rukoilla? — Kun taas uskon. Miksi on minulle valehdeltu? — Miksi valehtelet itse, raukka, ja vieläpä tällä hetkellä? Miksi et kuole, kun et voi kärsiä?
Näin puhui ja vaikeroi minussa kaksi riitelevää ääntä ja kolmas huusi: "Ah, missä on viattomuuteni, missä ovat menneet ajat!"