V

Mikä pelottava mahti onkaan ihmisajatus, turvamme ja suojamme, kaunein lahja, jonka Jumala on meille antanut! Se on meidän ja se tottelee meitä; me voimme lingota sen avaruuteen, ja kun se kerran on jättänyt heikot aivomme, tekee se ihmeitä.

Tällä tavoin lykätessäni päivästä päivään lähtöäni, menetin voimani ja uneni, ja vähitellen, huomaamattani katosi kaikki elämänhaluni. Istuessani pöytään, tunsin kuolettavaa kyllästystä, ja yöllä unissani seurasivat minua Smithin ja Brigitten kalpeat kasvot, joita päivällä lakkaamatta tarkastelin. Kun he iltasin lähtivät teatteriin, kieltäydyin tulemasta mukaan, mutta kun he olivat menneet, lähdin sinne yksin, kätkeydyin katsomoon ja tarkastelin heitä sieltä. Toisinaan teeskentelin jotakin asiaa viereiseen huoneeseen ja jäin sinne tuntikaudeksi kuuntelemaan heitä. Toisinaan tunsin voimakasta halua saada aikaan riitaa Smithin kanssa ja pakottaa hänet kaksintaisteluun. Käänsin hänelle selkäni, kun hän puhui kanssani, kunnes hän hämmästyneenä tuli luokseni ojennetuin käsin. Toisinaan ollessani yksin yöllä kaikkien nukkuessa tunsin kiusausta mennä ja aukaista Brigitten kirjesäiliön ja lukea hänen paperinsa. Kerran täytyi minun lähteä ulos voidakseni vastustaa kiusausta. Mitä on minun vielä sanottava? Toisena päivänä tunsin halua veitsi kädessä uhata tappaa heidät, jolleivät he sanoisi, miksi he olivat niin surullisia, toisena päivänä tahdoin kääntää raivoni itseäni kohtaan. Kuinka häpeän kirjoittaessani tätä! Ja jos joku olisi minulta kysynyt, mikä pani minut menettelemään tällä tavoin, en olisi voinut hänelle vastata.

Tutkin, epäilin, kiusasin itseäni, kulutin päivät teroitellen korviani ja yöt kylpien kyynelissä, vakuutin itselleni, että kuolisin tuskasta ja luulin, että minulla oli syytä siihen, tunsin yksinäisyyteni ja heikkouteni tappavan kaiken toivon sydämessäni, kuvittelin, että kuulin jotain epäiltävää enkä kuullut muuta kuin kuumeisen valtimoni lyönnit yön pimeässä; toistelin lakkaamatta joutavia sananparsia, sellaisia kuin: "Elämä on unta, mikään ei ole täällä pysyvää", sadattelin Jumalaa omassa rinnassani — siinä nautintoni, tärkeä askarteluni, jonka hyväksi uhrasin rakkauden, raikkaan ilman ja vapauden.

Kautta Jumalan, oli hetkiä, jolloin vielä ajattelin vapauttani! Kaiken hulluuteni, kaiken tyhmyyteni keskellä havahduin joskus näkemään asemaani. Se saattoi tapahtua tuulenhenkäyksestä, joka löi kasvojani vasten, tai jonkun kirjansivun vaikutuksesta, jota luin — kun joskus sattui, että otin käteeni jonkun muunkin kirjan kuin uudenaikaisen roskakirjailijan tuotteen, jotka yleisen terveyden nimessä jo olisivat kiellettävät. Mainitessani näistä hyvistä hetkistäni tahdon kertoa yhdestä, sillä ne olivat hyvin harvinaiset. Luin eräänä iltana Constant'in "Muistelmia" ja löysin niistä seuraavat rivit:

"Salsdorfilta, eräällä saksilaisella välskärillä, joka oli prinssi Christianin palveluksessa, murskasi Wagramin taistelussa kranaatti toisen säären. Hän makasi kentällä melkein hengettömänä. Viidentoista askeleen päästä hänestä kaatuu Amédée de Kerbourg, joka oli jonkun, en enää muista kenen, adjutantti, rinta kuulan lävistämänä ja oksentaa verta; Salsdorf näkee, että jollei tämä nuori mies saa apua, kuolee hän halvaukseen. Hän kokoo viimeiset voimansa, laahautuu hänen luokseen, iskee hänen suontaan ja pelastaa hänen elämänsä. Salsdorf kuoli Wienissä neljä päivää sen jälkeen kuin hänen jalkansa oli leikattu."

Kun olin lukenut nämä rivit, heitin kirjan luotani ja aloin itkeä. En kadu niitä kyyneliä; ne lahjoittivat minulle onnellisen päivän. En tehnyt muuta kuin puhuin Salsdorfista enkä välittänyt mistään. Sinä päivänä ei mieleeni juolahtanut epäillä ketään. Uneksija parka, oliko minun muistutettava itselleni siitä, että olin kerran ollut hyvä? Mitä hyödytti minua ojentaa epätoivoisena käteni taivasta kohti, kysyä itseltäni, miksi olin syntynyt maailmaan, katsoa ympärilleni, eikö joku kranaatti vapauttaisi minua kaikesta? Ah, se oli vain salama, joka silmänräpäykseksi halkoi yötäni.

Kierrettyään kauan itseänsä kuin eräät dervishit, jotka pyörivät itsensä ympäri, kunnes he tulevat tajuttomiksi, väsyy ajatus vihdoin, jättää hyödyttömän työn ja pysähtyy kauhistuneena. Siinä tilassa tuntuu kuin ihminen olisi ontto ja kuin hän olisi kaivautunut itseensä niin syvälle kuin mahdollista. Siellä, samoinkuin vuorten harjoilla ja kaivosten syvyydessä puuttuu ilmaa. Itse Jumala kieltää pyrkimästä etemmäs. Siellä, kuoleman kylmyyden jäätämänä, unhoitusta janoten, pyrkii sydän ulos rinnasta syntyäkseen uudelleen. Se koettaa ahnaasti hengittää ilmaa, se pyytää kaikelta, joka sitä ympäröi, elämää, mutta se löytää ympäriltään vaan omia harhakuvia, joihin se juuri itse on tyhjentänyt voimansa, ja jotka nyt saartavat sitä kuin pahat henget.

Ei ollut mahdollista, että tätä kestäisi kauan. Väsyneenä epätietoisuuteen, päätin tehdä kokeen saadakseni tietää totuuden.

Lähdin tilaamaan matkahevoset kello kymmeneksi illalla. Olimme vuokranneet kaleesit matkaa varten ja annoin määräyksen, että kaiken piti olla valmiina sovittuun aikaan. Kielsin samalla myöskin mainitsemasta mitään rouva Piersonille. Smith tuli luoksemme päivälliselle. Kun asetuimme pöytään, teeskentelin olevani tavallista iloisempi ja, puhumatta aikeistani, vein keskustelun matkaamme. Sanoin Brigittelle, että luopuisin siitä, jollei hänkään ollut siitä huvitettu; sanoin, että viihdyin niin hyvin Parisissa, etten pyytänyt parempaa kuin saada jäädä sinne niin kauan kuin hänkin siellä viihtyi. Aloin ylistää kaikkia niitä huveja, joita tässä kaupungissa oli tarjolla. Puhuin tanssiaisista, teattereista ja huvipaikoista, joita tapasi joka askelelta. Lyhyesti, mainitsin, että kun kaikki olimme tyytyväisiä, niin en nähnyt mitään syytä matkaan enkä aikonut siis lähteä ensi hätään.